Olin siellä osastoarviossa. Pakko kirjoittaa, vaikka olo on vähän "mitä tästä muka tulee".
Lääkäri. Se on helvetti ainut ammattiauttaja koko maan päällä, joka ymmärtää, miltä musta tuntuu. Se oikeasti ymmärsi. Se ymmärsi, se ymmärsi, se ymmärsi. Ihme on tapahtunut. Vaikka käyn polilla juttelemassa hoitajani kanssa kolmesti viikossa, olen mt-ryhmässä, tapaan sossua ja sain juuri itselleni tukihenkilön, kukaan heistä ei tunnu kuulevan, ymmärtävän ja uskovan kuinka pahalta musta tuntuu.
Sossu sanoi mulle, ettei näe mun tarvitsevan osastohoitoa. "Sitten kun et enää pysy tässä todellisuudessa, itket vain ja olet ihan hysteerinen, sitten me kyllä ymmärretään, että tarvitset sairaalahoitoa."
Siihen olisi tehnyt mieli sanoa, että perkele. En uskalla iltasin mennä koirani kanssa ulos, koska pelkään näkeväni jotain, mitä ei kuuluisi nähdä. Varjoissa asustaa ihmisiä. Tai no, kaksi ihmistä. Tyttö ja mies. Tyttö, joka kurkkii peloissaan puiden takaa, tuijottaa ikkunoista, tyttö, joka on ujo ja pelokas ja silti jotenkin.. pahansuopa? Mies, joka seuraa minua. Hengittää niskaan, usuttaa mua viiltelemään, lamaannuttaa mut, tunkee käden mun niskaan. Mies, joka sammuttaa katulamput mun kohdallani. Mies, joka karjuu riemusta kun menen ja satutan itseäni. Mies, jonka varjon näen huoneessani. Mies hirtettynä varjossani. Mies roikkumassa hirtettynä suihkussamme. Mies, joka seuraa minua. Mies, joka täyttää huoneeni. Minä en ole yksin. Pelkään hänen tulevan saman peiton alle kanssani. Ajattelen, ettei hän voi tehdä minulle mitään pahaa, jos en ajattele hänestä mitään pahaa. Elämme nätissä sovussa yhdessä huoneessani. Tai no, miksi sitä voisi kutsua.
Arvatkaa vain, jos kertoisin tällaisia juttuja jossain polilla, mut leimattaisiin hulluksi. Tai no. Periaatteessa kerroin jo.
Kirjeestä, jonka kirjoitin hoitajalleni:
”Tuntuu, että todellisuus pettää.”
Olen aivan sekaisin ja joskus tuntuu, että jopa
neuroottinen. Pakko etsiä esineistä ”virheitä”. En osaa sanoa, missä
tilanteissa niitä tulee. Ja sitten ärsyynnyn niistä virheistä. Joskus koulussa
ärsyynnyin niin hirveästi kun opettaja jätti pienen liituviirun pyyhkimättä
taulusta, että kaikki keskittyminen meni siihen viirun tuijottamiseen.
Ärsyynnyn erikohdissa olevista asioista. Aina se ei niin ole, mutta silloin kun
joku asia oikeasti alkaa päässä vaivaamaan. Pelkään varjoja. Pelkään sekoavani.
Pelkään näkeväni harjoja. Pelkään lähteä ulos pimeään koirani kanssa. En pelkää,
että joku kävisi minun kimppuuni, en. Pelkään, että näen jotain jossain. Joskus
saan järkyttäviä paniikinomaisia kohtauksia, jolloin olen aivan paniikissa.
Pelkään joka ikistä varjoa, joka ikistä puuta, joka ikistä rakennusta, joka
ikistä ikkunaa. Pelkään toden teolla. Pelkään, että joku seuraa minua. Hädin
tuskin uskallan katsoa minnekään. Näen kuinka joku musta hahmo kulkee olkapääni
takana ja tuijottaa minua. Pelkään kuulevani jotain, mitä ei oikeasti kuulu.
Tarkistan aina välillä musiikkia kuunnellessani, että onhan musiikki oikeasti
päällä, etten vain kuule mitään omiani.
Silmät ja asiat pomppivat mielessäni ja olo on todella sekava.
Ja niin kuin joskus olenkin kertonut, joskus pelkään tekeväni muille jotain
pahaa. Äh, ei tällaisista pitäisi puhua. En mä ole mikään sairas.
Mutta joo. Itken. Iltaisin olen hysteerinen. En saa nukuttua. Pelkään kuolevani, toivon kuolevani, tiedän kuolevani. Sairasta.
Muistan sen hetken kun istuin kirjoituspöytäni ääressä, viilsin. Joka paikassa oli verta. Yhtäkkiä tunnen hengähdyksen niskassani, lamaannun siihen paikkaan. Pelkään helvetisti.
Mutta joo, jospa vaihdetaan puheenaihetta mieleni tekemistä kepposista siihen lääkäriin takaisin.
Tuntuu nämä puheenaiheet nyt pomppivan missä sattuu. Pahoittelen.
Niin.. Se lääkäri. Siinä oli mukana myös vanha omahoitajani. Oli todella mukavaa, että hän tuli siihen mukaan. Sain puhuttua sille lääkärille ja se oikeasti tuntui ymmärtävän. Siinä kun vähän aikaa puhuttiin, hän totesi hiljaisella äänellä "sä varmasti tiedät miltä tuntuu elää helvetissä". Siinä vaiheessa pokka ei enää pitänyt, itku tulla tulvahti silmiini ja siinä niiden molempien nähden itkeä pillitin.
Lääkäri sanoi, että olenko miettinyt koulusta kokonaan sairaslomalle jäämistä. Se sanoi, että mä roikun nyt kuilun reunoilla enkä pääse siitä minnekään. Jos vain päästäisin irti ja tipahtaisin sinne pohjalle, saattaisin huomata, että siellä takana on loivempi mäki ja sitä pitkin pääsisin sinne ylös.
Mutta kun! Mun on PAKKO JAKSAA. PAKKO! Mä en voi jäädä lomalle koulusta, mä en voi jäädä luokalleni, mä en voi kerrata ysiä! Mä haluan lukioon! Mä haluan ysin keskiarvon! Perkele!
Lääkäri sanoi, että mun pitäisi ymmärtää, että silloin kun ei jaksa, ei jaksa. Mun pitäisi lakata ajattelemasta, että PAKKO PAKKO PAKKO PAKKO, KOSKA EI OLE PAKKO. Viimeisen "pakko"-sanan kohdalla näkökenttä sumeni, näin lääkärin vain suoraan edessäni ja olin varma, että pyörryn siihen paikkaan.
Olin järkyttynyt.
Taidan siis olla menossa sinne osastolle. Avohoidosta kun ei ole apua. Jotenkin kokoajan olen kuvitellut, että avopuolen hoitajani ja lääkärini ovat epäpäteviä, mutta ehkei se ole niin. Avohoito ei vaan riitä.
Sinne arvioon mennessä mielessäni ei ollut mitään, ei edes ahdistanut. Ei tuntunut miltään. Mutta siellä ollessa taas palautui mieleen, että missä mennään. Olen ollut niin horroksessa ja turta tuon kameran ja koulun takia, etten ole nähnyt tätä tilannetta, miten mulla oikeasti menee.
Mä en pääse tästä eteenpäin, ellei jotain tapahdu. Mä en voi kituuttaa itseäni tällä tavalla enää. Jotain on TAPAHDUTTAVA. Mun on pakko saada joku tuuppaus eteenpäin. Näin ei voi jatkua.
Mä en pääse tästä eteenpäin ilman tehokkaampaa hoitoa.
Olo tuntuu niin.. "ei miltään." Olen turta.
ps. juhlistin painon laskua syömällä muroja, jeeejeeeee. helvetin hyvin menee taas vaihteeksi syömisten suhteen, jes.
Kommentit