Heräsin juuri. Koulusta lähdin yhdeltä (ahh, skippasin jälleen liikuntatunnit. Laiskaläskipaska.) ja sitten nukahdin sängylle musiikkia kuunnellessa.

Aamulla olin psykalla.
Ensimmäinen kerta, kun saatiin puhuttua jostain. Sain sanottua sille, niinkuin ajattelen. Hienoa edistystä itseltäni, että saan puhuttua sille. Tiuskittuakin. Mä en ole koskaan aikaisemmin osannut olla oma itseni aikuisten edessä. Yritän olla mahdollisimman kohtelias ja mukava. Sitten jos puheet kuitenkin menevät johonkin epämiellyttävämpään (paino, ulkonäkö jne) murrun ja alan itkeä. En ole itkenyt tuolla psykalla kertaakaan. Ei kaikissa tilanteissa sovi itkeä, vaikka kuinka tekisi pahaa. Opettiva kovemmaksi, en halua olla tällainen itkupillipaska.

Juteltiin ruuasta, syömisistäni, ahmimisista, painosta ja sitten isästäni (vielä taas kerran) ja siitä palautteesta, joka on 5.3.
Siellä sitten on paikalla lääkäri, psyka, äiti ja minä. Saas sitten nähdä mitä siitäkin tulee.

Koulussa olin vain kolme tuntia. Terveystietoa. Englantia. Matikkaa.
Näin P:n jälleen. Hän on ihana. Söpö ja hauska. Hänellä on ihanat hiukset ja söpöt silmät.
Mä en tiedä miten tässä ois järkevintä tehdä. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi ihastuin. Tai no... Ikuisuus ja ikuisuus... Viime syksynä.

Ihastuminen ja rakastuminen.. ne satuttavat, mutta ehkä otan tän riskin tämän kerran. Katselen hiljaa mitä tästä tulee.

Tunnen itseni aivan tyhmäksi näiden parin viimeisen kirjoituksen myötä. Ei näissä oo mitään järkeä. Mun sanat, lauseet ja tekstit kuulostavat niin älyttömän tyhmiltä ja ehkäpä teennäisiltäkin.
Mieltä vaivaa vain J ja hänen kaverinsa E.
Mä luen J:n blogia. Luen, vaikka en haluaisi. Olen utelias, en voi olla lukematta. Enkä myöskään voi olla lukematta niitä kommentteja, jotka E on hänelle jättänyt.
Yrittää tekopyhästi auttaa J:tä... Minustakin ovat puhuneet siellä..

"Heei, äläs nyt. Toi kaikki kuuluu ikään. Eikä aina voi miellyttää kaikkia - ei ainakaan masentuneena. Se on sun ystävistäki kiinni, kyllä niitten pitäs ymmärtää sua, tuskin sä niiltäkään liikaa vaadit. Kyl se siitä, mutta on kyllä viiminen tekos, jos eristäydyt."

Onko kaikki minun vikani?

Tiedän, olen sanonut aika ilkeästi. Sanoin suoraan hänelle, että musta hän puhuu vain ja aina omista asioistaan ja eikä tunnu välittävän musta paskaakaan.
Mutta niin musta tuntuu!
Musta tuntuu, että mä joudun kokoajan auttamaan sitä, kun sillä menee paskasti tuonkin E:n kanssa. Sitten kun E:n kanssa menee paremmin, se on mulle todella tympeä ja tulee mulle hehkuttamaan mitä kivaa he kahdestaan tekevät.
Voi kuinka lapsellistakin tekstiä tämä on.
Olenko mustasukkainen?
Siitäkö tämä kaikki vaan johtuu?
Mutta täällä hetkellä en jaksa J:tä. En jaksa, en jaksa, en jaksa!
Olen yrittänyt auttaa häntä koko sydämestäni, muttei se tunnu riittävän. E on parempi. Parempi tekopyhillä kommenteillaan.
Vittu, että ärsyynnyn.

Helvetti.

Tänään on pianotunnit, en jaksaisi mennä. En jaksaisi soittaa pianoa. En jaksaisi yrittää opetella niitä pianoläksyjä ja mennä sinne osaamatta kuitenkaan yhtään mitään.
Liian voimaton ja ahdistava olo.

Ei jaksa.