Vituttaa, väsyttää, masentaa.

Alkaa tuntua raskaalta tää jatkuva "kaikki on helvetin hyvin, kiitos kysymästä"-ruljanssi.
Huoh. Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. En todellakaan tiedä.

Herra P sanoo, että mun pitäisi rueta käymään koulussa. Mutta kun se ahdistaa vaan niin helvetin paljon. En vaan _pysty_ menemään sinne helvetin paskalaitokseen enempää kun vaan on pakko.
Tänään olin tunnin. Suurinpiirtein juoksin sieltä pois. Liikuntasalin oven kautta, vaikkei olisi saanut. Ahdisti niin helvetin paljon. Olin niin tavattoman helpottunut, kun pääsin kulman taakse ja koulu jäi taakse.

Sain taas masennuslääkkeitä. Samoja mitä kesällä. En tiedä, miksi ne taas tunkevat niitä mulle.

Pelkään, että jos en jaksakaan. Mulla on kovat toiveet paremmasta huomisesta. Mun on PAKKO päästä tästä ylös. Pakko päästä eroon. Ja jos en pärjääkään, jos en pääsekään tästä eroon... Mitä mä sitten teen? Niin, mitä.

Tuntuu, että olen tuottanut pettymyksen aivan kaikille. Pelkään. Pelkään, että tuotan pettymyksen ihmisille. Mutta oikeasti mä olen tehnyt sen jo.


(1500kcal.)