Voisin kirjoittaa päiväkirjaa. Voisin kuvata kamerallani. Voisin mennä nukkumaan. Voisin lukea kirjaston kirjoja, jotka ovat myöhässä. Voisin lukea koulukirjoja. Voisin tehdä itselleni kalenterin, johon listaisin kaikki kokeeni. Kunpa vain jaksaisin.

Mitään muuta enää pyydä tai toivoi (helppo tässä nyt on sanoa; uuden järjestelmäkameran omistajana, että nyt en mitään pyydä. Joo nauran itse itsellenikin, tehkää tekin siis se.), että pääsisin tästä paskasta eroon. En jaksa enää tätä. En vaan jaksa.

Haluaisin karata niinkuin J:kin. Pariksi tunniksi edes. Haluaisin lähteä J:n kanssa heidän vanhalle asunnolle. Toteuttaa kaikki suunnitelmat ja nauttia. Nauttia itseni vahingoittamisesta. Lääkkeistä. Ja nauttia J:n seurasta.
J joka tarrasi ranteeseeni Jack&Jonesin sovituskopissa ja pudisteli päätään katsoessaan palanutta kättäni. Puoli askia tulitikkuja sammutettuna ranteeseeni. Voisinpa tehdä jälleen saman.

Äiti sanoi eilen, että tulen vielä saamaan paremman elämän... Mä en usko siihen. Mä en edes ansaitse sellaista. Mä en vaan usko. Miksi tällaiselle paskalle pitäisi antaa uusi parempi elämä? En ole tehnyt mitään niin hyvää (edes itseni hengissä pitämistä en laske hyväksi teoksi), että ansaitsisin paremman elämän.

Ensimmäistä kertaa olen aivan epätoivoinen tulevaisuuteni nähden. En tiedä, pääsenkö edes luokaltani. Minä muka hyvä oppilas. Minä, 8,7 keskiarvon oppilas. Olen aina ollut niin niin varma, että sitten menen lukioon ja valmistun vuonna 2012 ja vanhat opettajani saavat lukea mun nimeni sanomalehdestä "uudet ylioppilaat 2012". Lääkäri sanoi, että jos tätä ei nyt hoida pois, jos vaan kituutan itseni ysin loppuun, en jaksa sitten lukiossa. Niin.

Mikä on se pahin teko, mistä mua rankaistaan? Ehkä se on vaan niin, että mä olen alunperinkin vain ansainnut tämän kaiken. Ihan kaiken.

Mä en ole jaksanut laskea kaloreita. Mä en ole jaksanut mennä vaa'alle.

Laiska, saamaton, jaksamaton, epätoivoinen.

Tätäkö tämä koko elämä tulee olemaan?