Sieltä se J sitten soitti. Kyseli missä olen (kotona, missäs muualla), olenko lähtenyt (en) ja mihin aikaan olen lähdössä. Sanoin, että en pääse vielä, kun mein äiti on töissä. Sitten se alko kyselemään, että enkö mä nyt sitten pääse ollenkaan. Siinä vaiheessa mulla meni hermot. Mä en yleensä uskalla sanoa saati huutaa kenellekään kaverilleni, ellen sitten todellakin hermostu jostakin. Perkele, olen tulossa joo, mut en pääse sillä samalla sekunnilla mitä hän mua vaatii tulemaan. Mulle toi kaupungille, saati minnekään muualle, lähtö ei oo mitä yksinkertaisin asia.
Hänen on helppo, kun hänellä on bussikortti ja nyt rahaa vaikka muille jakaa. Mutta mulla ei ole. Yks päivä J olisi halunnut, että oltaisiin menty eka hänen lempikahvilaansa (kävelen bussipysäkille 20min, bussi 2,5e, bussilla 20min kapelle) ja siellä olis menny ainakin tunti. Hyvällä tuurilla olisin päässy samalla lipulla takasin kotiin (kahvilassa ainakin se tunti, sitten bussipysäkille 10-15min kävely ja sitten bussissa 20min).. Sitten bussipysäkiltä meille 20min, haen koiran toiset 20min.. Ja sitten 20min bussissa.. Ja bussilippu taas 2,5e. Sitten odotusta toisella bussipysäkillä, ja samalla lipulla Ruissaloon.. Sinne jotain 40min, ainakin. Ja sitten siellä, ja olisin saanut taas ostaa uuden bussilipun, 2,5e. Ja sitten kotiin bussilla 20min ja kävelyä kotiin 20min.
Ihan kun mulla olis varaa maksaa lähemmäs kymmentä euroa pelkästään bussimatkoihin.
Tuosta mun selityksestä ei tuskin saa mitään selvää, mutta en jaksa välittää.

Että ottaa päähän, kun mun pitäis aina tehdä niin kuin HÄN VITTU HALUAA.
Ihan niin kuin mä pääsisin hänen kanssa kaupungille aina kun hän haluaa.
Vittu perkele.
Se selvästikin suuttu mulle siitä et tiuskin hänelle puhelimessa. Mut en jaksa välittää. Mulla menee hermot tommoseen jatkuvaan komenteluun ja "etkö sä nyt sitten pääsekkään??"-juttuun.
Ja saan kuulla taas sen jotain vitun sössötyksiä jostain vitun paskasta sitten kun sen nään.
Saatana haistais jumalauta paskat.

Mä en jaksa tommosta.
Mä mietin monesti, et miks hitossa mä ees oon hänen kaverinsa. Jaa-a?
No, olen mä monesti miettinyt, miks mä M:nkin kaveri olen. Joskus mun itsetunnolle otti kovasti se, kun pelkäsin M:n jatkuvasti nauravan mulle. Nyt en jaksa välittää, vaikka se nauraisikin. (Se sano, että vois alkaa sanoa mua Tea Ladyksi. Se on se todella lihava nainen Teksasin moottorisahamurhaajasta.. Se joka jää siinä Pahan alku -leffassa pöydän ja oven väliin. The Tea Lady <-- että juu. Ja se nyt ei niin kivalta tuntunu, että mua verrattaisiin tuohon, en sentään ihan noin lihava kuitenkaan ole.)

Perrkele.