Häpeäkseni kuuntelen Paramoren Crushcrushcrush biisiä ja totean, että se on ihan hyvä. Joskus latailin koneelleni enempikin Paramorea, mut koskaan sitä ei oikeen ole tullut kuunneltua.

Juttelin äidin kanssa eilen. Koko eilisen päivän olin ollut niin maassa ja mikään ei ollut kiinnostanut ja kaikkea.. Äiti sitten tunki juttelemaan kanssani. Se ei oo pitkään aikaan kysyny, että mitä mulle kuuluu.
Kerroin sille, etten oo saanu nukuttua paljon ollenkaan. Se on totta, mökiltä tultua en oo saanu nukuttua millään. Ja sitten puhuttiin painosta ja kaikesta. Äiti veti hirveet herneet nenäänsä kun sanoin, että paino on mulle tällähetkellä mulle tärkein asia. Se kun jaksaa nassuttaa, että en voi laihtua ennen kuin mieli on parempi. Mä totean siihen, että mä en voi olla iloinen saati onnellinen tämmösenä mammuttina. Ennen se ei oo sanonu tässä kohtaa mitään erikoista muistaakseni, mut nyt se sanos, ettei tarkoita tuolla paremmalla mielellä tuota vaan sitä, että hyväksyisin itseni. No joo, myönnän, etten hyväksy sitä, että olen lihonut kymmenen kiloa! En voi ymmärtää miten mä oon voinut lihoa niin perkeleesti!

Äiti myöskin nassutti siitä, kun en sitoudu hoitoon ja syö lääkkeitäni. Ei niistä lääkkeistä ole mitään hyötyä. Ne saa aikaan vaan tyhmän olon ja mieluummin sitten vaikka kärsin mimmosista ahdistuksista (kun enhän minä enää viiltele) kuin syön päivittäin jotain pillereitä, joiden tarkoitus olisi saada mut iloiseksi.

"Ja yks juttu, että mä en jaksa enää. Mä olen niin loppu ja väsynyt. Mä olen hakenut niin paljon apua. Kyllä jotain apua pitää saada. Me ollaan taas tässä samassa tilanteessa."

Voi voi, äiti nassuttaa "samasta tilanteesta" kun yks päivä menee huonommin. Ja minkä mä sille voin, että vittu pelkään niin saatanasti niitä muita ihmisiä siellä koulussa.
Ja kun mä yritän! Mä yritän kokoajan, että pystyisin olemaan omaitseni. Mä yritän olla välittämättä muista ihmisistä. Mut jos nään vähän tutunkin näkösen tyypin, tekis mieli kaivautua maan alle.
Mä yritän ja jatkuvasti saan tapella itseni kanssa. Mutta mä en pysty olemaan itsevarma, mä en pysty tykkäämään, pitämään itsestäni ennen kuin olen hoikka!

"Unohda paino hetkeksi. Älä kato peilistä mahaasi, takapuoltasi tai reisiäsi. Kato kasvojasi."

Paljon kasvoilla lohduttaudutaan kun on järkyttävä kaksoisleuka ja kun koko keho on ihran runtelema. Paljon siinä sitten ollaan kiinnittämättä huomiota mahaan, ku se tuossa edessä niin ihrasena komeilee.

Tänään äiti sitten soitti sille mun lääkärille. Ensi maanantaina on joku hoitoneuvottelujuttu tai jotain. Se lääkäri sano määräävänsä mulle jotain kevyttä nukahtamislääkettä. Nice.
Sanos myös, että katotaan että miten sen mielialalääkkeen laita. Mä kun en suostu syömään lääkkeitä. Eri asia tietysti olis, jos ne määräis mulle jotain rauhottavia tai ahdistuslääkkeitä, joita saisin ottaa silloin kun ahdistaa. Mutta arvatkaapa vaan suostuvatko ne mulle niitä sillä tavalla määräämään, kun muutenkin mun tiedetään vetävän lääkkeitä. Ja sitten kun ei sitä pystyttäis yhtään tavallaan valvomaan. Mä voisin ottaa niitä ihan huvikseni ja sanoa, että ahdisti. Eikä kukaan oikeasti tiedä, ahdistiko mua oikeasti vai otinko vaan huvikseni.

No, eivätpä ne siellä kauheasti ole mun lääkkeiden väärinkäyttöön puuttuneet. Ei äitikään enää tahdo nähdä sitä. No, osastolta tultua en ole kuin kerran ottanut lääkkeitä. Mieli tekis jatkuvasti.
Mut silti! Ei äiti reagoinut siihenkään mitenkään. Eikä se milloinkaan muulloin paitsi silloin yhtenä kertana.. Se soitti koululääkärille ja tilas ajan.. Ja se aika oli viikon päästä sen lääkkeiden oton jälkeen. Omahoitaja osastolla ihmetteli, miksei mun äiti tehnyt sillä hetkellä mitään, kun niissä lääkkeissä olin.
Eihän äiti edes voinut tietää kuinka vahvoja pillereitä olin ottanut.

Siellä avopuolella (musta tuntu kyllä ihan samalta siellä osastolla, mut siellä tää oli ehkä hieman lievempää) ne ei tunnu pätkääkään ymmärtävän. Ei ne koskaan kysy, kuinka usein mulla on paha olo, ei ne enää kysy, olenko viiltänyt saati oksentelenko. Ei ne kysy, onko itsetuntoni parantunut eikä ne kysy, harkitsenko itsemurhaa, ajattelenko sitä koskaan. Ei ne kysy! Ja ihan niin kuin mä sitten rupeisin niille kertomaan yhtään mitään vapaaehtoisesti. En mä vaan pysty siihen.
Kukaan ei kysy multa näitä kysymyksiä. Kukaan ei tunnu välittävän.

Se lääkäri oli sanonut äidille, että sen mun hoitajan mukaan olen menossa parempaan päin. Niin kai, kun me ei puhuta juuri mistään. "Mitä teit eilen" yms yms. Se on niin vitun turhaa! Mua ei kiinnosta puhua siitä, että kusetin koirani aamulla, päivällä ja illalla, vaan siitä, kuinka olin vähällä tappaa itseni, kuinka päässä pyörii jatkuvasti, että vittu tapa ittes.

Ehkä ne ei vaan välitä.
Niille on helppoa, kun mä yritän pitää kulisseja yllä. Olen vetäytynyt entistä enemmän kuoreeni. Vetäydyn jatkuvasti. Jatkuvasti.
Tää blogi pääsee lähemmäs mua ja mun ajatuksia kuin kukaan muu koskaan edes tulee pääsemään.
Harmi vain, ettei mulla ole konettani käytettävissä 247. Ja harmi, etten aina jaksa kirjoittaakaan tänne kaikkea. Siis siksi, koska en jaksa yksinkertaisesti kirjoittaa.

Että tällaisilla fiiliksillä tänään.