Arvatkaapas mitä.

Olin polilla. Juttelin koulusta, ahdistuksesta ja sen sellaisesta. Sitten vain purskahdan itkuun ja itkeä vollotan kaiken syömisahdistukseni ulos. Ihmeellistä.

Nyt mulle sitten laitetaan lähete ravitsemusterapeutille. Se on oikeasti hieno juttu. Toivon, että tää pelleily nyt edes jotenkuten loppuisi tai no, muuttuisi tällaisesta helvetin häiriöilystä tavalliseksi laihdutukseksi. Äh, en tosin tiedä, haluanko enää edes laihduttaa. Ihme kyllä. Mietin, että jos vain lopettaisin laihduttamisenkin tähän paikkaan. Ainakin hetkeksi. Toisaalta en haluaisi, en halua olla tällainen lihava valas, mutta toisaalta tekisi ehkä ihan hyvää, etten tällä hetkellä jatkaisi tätä laihdutustani, koska se on niin sairaalla pohjalla.

Ajatus ravitsemusterapeutista pelottaa. Silti pyysin sitä ihan itse. Muistan, kun olin ravitsemusterapeutilla joskus silloin kauan sitten. Jostain syystä sen muisteleminen ahdistaa. Muistan vain sen, etten ottanut sitä tätsykkää tosissani ja paskaakaan välitin syömisistäni ja painostani.
Pelkään, että jos se vaan toteaa minulle 'olet lihava, mitä sinä täällä teet, tämä on vain alipainoisille ja normaalin ja alipainon rajalla oleville' tai nauraa minulle. Sanoo, että olen ihan tyhmälihavaidiootti, joka vain haluaa voida sanoa olevansa bulimikko, käyhänhän ravitsemusterapeutillakin. Mutta ei se niin ole.

Olen 14 kuukauden ajan oksennellut jaksoissa. Nyt vasta alan myöntämään, että kaippa minulla jokin ongelma on. Ei ihan kaikki olekaan kunnossa.
Hävettää, inhottaa ja kuvottaa puhua tästä. Menin ja myönsin kuitenkin tarvitsevani apua.

Voi, miten tyhmältä kuulostankaan. Ehkä pitäisi vaan mennä takaisin jääkaapille syömään.