Vielä eilen olin niin täynnä elinvoimaa ja tahtoa elää, onnistua elämässä. Parantua, toipua, voida paremmin. Minne se kaikki voima ja tahto yhden yön aikana katosi?

Olen niin tajuttoman lamaantunut. Asiat taas vain tuntuvat menevän ohitse ja minä ihmettelen vierestä. Enkä edes ole vetänyt päätäni täyteen pillereitä. Missä kiikastaa?

En ole jaksanut pestä hiuksiani viikkoon. Sen kerrottuani toimintaterapeutille hän vain ihmetteli, ettei se ainakaan näy. Tänä aamulla oli tarkoitus mennä pesemään hiukset, ettei olisi tarvinnut mennä sinne terapeutille hiukset paskasina. Mut helvetti, mä vaan istuin koneella ja sitten kauheessa kiireessä pistin vaatteet päälle ja kusetin koiran. Ja sitten pitikin lähteä sinne osastolle käymään.

En jaksa tehdä mitään. Onko tämä kaikki kannettavan syytä? Sen takia en jaksa muuta kuin istua koneella?
En usko. Tai sitten en vain myönnä sitä itselleni. Ahmin ja syön.
Taas, jälleen. Vaihteeksi.

Eilen söin (ahmin) 500g karkkia. Oksensin, oksensin, oksensin. Ihan järkyttävää.
J oli meillä. Se katsoi mua ihmeellisesti, enkä olisi kestänyt, jos se olisi kysynyt, että helpottiko. Tai jotain muuta muka ymmärtävää, lipesin alakertaan juomaan Juissia. Jee, ties kuinka paljon siinäkin sitten kaloreita, mutta ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ja tänään söin suklaapatukan. Enkä (edes) oksentanut.
Ja äsken kävin toimintaterapeutiltani tultua kolme suklaapatukkaa. Neljä palaa jopa nielaisin. (Oh, miltä kuulostankaan tätä selittäessäni.)
Ja muut pureskelin ja syljin. Oksettavaa. Mutta huomattavasti helpompaa sylkeä kaikki paska pois suusta ennen nielaisua kuin oksentaa.

Ehkä kaivan kaapistani ummetuslääkkeeni ja vedän koko loppu pullon sitä.
Tartten lisää ummetuslääkkeitä. Haluaisin laksatiiveja, mutten uskalla ostaa niitä. En tiedä, en vain kehtaa.

Eräs kaverini tulee meille huomenna yöksi, odotan sitä niiin innolla! Mutta mun pitäis jaksaa siivota huone, omg omg.

"Tuumasta toimeen."

Dataan. Hetken.