Ja tulen varmaan tänään vielä syöneeksi ties mitä. Mut nyt kun oon saanu päivittäiset herkkuannokseni syötyä, niin kaippa (toivottavasti, parempi ois) en sitten illalla syö mitään makeaa. Makaronilaatikkoa saatan lämmittää itselleni. Tai vaihtoehtosesti syödä sitä suklaavanukasta, josta tulee oikeasti täyteen.

Hoitaja puhuis, että mulla vaihdettais tuo mielialalääke nyt ahdistuslääkkeeseen. Toivottavasti se auttaisi. Koska nykyään ei mulla enää ole sellaista "pahaa oloa", että vahingoittaisin itseäni jne. Mutta vaikka se paha olo on lähtenyt, ahdistus ei ole kadonnut minnekään.
Bussissa mun on aina päästävä ihan taakse, ihan viimeiseen penkkiin, vedettävä huppupäähän, huudatettava musiikkia mp3:sesta niin kovin, että varmasti jokainen bussissa oleskelija kuulee sen ja ilme on mahdollisimman tympeä ja "painu vittuun"-tyylinen. En kestä muita ihmisiä. Bussissa ventovieraiden ihmisten joukossa. Istun takana ihan vain siksi, että näen mitä kaikki muut ihmiset tekevät. Ne eivät voi tuijottaa mua mun huomaamattani.
Kaupungilla kävellessä en jaksa välittää, mitä muut ihmiset ajattelevat. Mutta silti olen mahdollisimman huomaamaton. Väistelen ja luikin sieltä täältä. Olen vakiinnuttanut kasvoilleni ilmeen, joka on kaikkea muuta kuin avoin ja helposti lähestyttävä.
Kaverin kanssa on hieman helpompaa. Kierretään yhdessä sitten kaikki. M:n kanssa kierretään kaikki mahdolliset kaupat jne, jottei tulisi tuttuja vastaan.

Koulussa ahdistaa yhtälailla. Teinkin jo aikamoisen sepustuksen kouluahdistuksista, joten en jaksa toistaa itseäni (vaikka siitä pidänkin. Siis itseni toistamisesta.)

Täytyy kattoa mitä noista ahdistuslääkkeistä sanotaan. Onko ne ottamisen arvosia.

(Ahhaa, ton keksikuvan otin joskus keväällä kun sossutäti kävi meillä ja napsin siinä sitten kuvia. "Ei vois vähenpää kiinnostaa." :D)