Parempi kai se on kertoa heti tässä alkuun, mitä kaikkea olen taas hienosti saanut tungettua kurkustani alas. Mitä kaikkea olenkaan syönyt...
2 jäätelöä, 2 jugurttia, 2 sämpylää, karjalanpiirakka, lakrisal-pastilleja ja 100g Fazerinaa. Eli semmoset 1961kcal.

Mutta! Oksennus tuli tänään yllättävän helpolla.
Mietin, miksi helvetissä en tee tätä useammin, oksentaminen oli yllättävän helppoa. Helpompaa, mitä muistin.
Siinä oksentaessani ja tuntiessani kurkussa taas sen inhottavan kirpeyden ja sen oksennuksen tuoksun taas tuntiessani nenässäni, muistui mieleeni viime talvi. Silloin kun mulla oli kahden viikon "jaksoja", jolloin oksensin aivan kaiken syömäni. Ja paino ei noussut! Ei se aina painoa laskenut, muttei myöskään paino noussut!

Mä tajusin tänään jotain. Nimittäin sen, että jotenkin kaloreita laskemalla kuvittelen, että mun syömiseni ovat täysin hallinnassa. Hallinnassa. Aivan. Hallinnassa.
Mutta onko mulla mun syömiset hallinnassa? Niin, onko?
Ei, en usko. Miksi muuten söisin näin helvetillisen paljon SUKLAATA, JÄÄTELÖÄ ja muuta hyvää?
Miten syömiset saa hallintaan? Kieltämisellä? No en usko, jäätelöäkin olin syönyt mukavasti, varsinkin nyt kun kielsin sen itseltäni. Armottomalla itsekurilla? Eikö se ole sama asia kuin itseltään kaiken kieltäminen? Nojaa. Miten semmoisen itsekurin ja itsehillinnän sitten saa?
MUTTA, tuohon itsehillintään jotain vielä. Kävin tänään kaupassa. Aluksi suunnitelmissa oli, että ostaisin jäätelöpaketin, suklaalevyn (sellaisen 200g) ja karkkipussin (ehkä jopa 400g:n). Luojan kiitos, en ostanut kuin tuon Fazerinan. (sekin tosin LEVY, joka oli kiellettyjen listalla...)
Mitä mun pitäisi tehdä?
Alkaa syömään vitamiineja, jotta ainakin yksi asia mun ravinnonsaannin kohdalla olisi kunnossa?
Alkaa syömään aamupala, joka helvetin aamu, jotta saisin jälleen kerran ahdistukseni kohdattua ja pystyisin aloittamaan aamuni SYÖMÄLLÄ ja jotta voisin kokeilla, hyödyttääkö aamupalan syöminen yhtään mitään?
Oi voi. Ei tää johda mihinkään. Ei tästä tuu mitään.

Eilen olin T:n kanssa kaupungilla. Niin kuin kerroinkin. T etsi epätoivoisesti itselleen farkkuja. Joskus T oli mua hoikempi. Nykyään sille ei mene Seppälän 42:set. Mullekaan eivät ne pieni malliset 42:set (ne liilat, siniset yms. ne jotka on kapeampia), mutta kyllä mä käytän Seppälän 42:sia. (Uh mai gad, kuka on lässki.) Sille ei mene Lindexin 44:set. Mulle menee Lindexin 42:set muuten, mutta kun ne on sen verran korkea vyötäröisempiä kuin Seppälän, muttei nappi mene kiinni (miten niin kärsin isosta mahastani) ja T:lla menee saman verran ylös muttei nappi kiinni 44:sissa. Ja aina kun vuodatan T:lle, että mitä kaikkea roskaa olenkaan syönyt, se toteaa, ettei ole syönyt mitään. Jostain syystä olen aikaisemmin tuntenut kateutta, että se ei syö mitään... Mutta ehkä tunnen kateutta ihan turhaan, koska sillä on oikeasti isommat (huomattavasti, jos nyt olen ilkeä) reidet ja isompi perse.

Tunnen itseni niin järkyttäväksi mammutiksi. Äiti väittää, etten edes ole niin lihava.
Hyvä se on tässä vaiheessa ilmottaa, kun mulle ollaan nyt jo semmoiset yhdeksän vuotta saatana toitotettu, että LAPSI SINÄ OLET LIHAVA, LAPSI SINÄ OLET LIHAVA, ET SAA SYÖDÄ KARKKEJA, ET SAA SYÖDÄ HERKKUJA, SUN PITÄÄ LAIHTUA HELVETTI!
Nyt sitten ilmottaa, etten olekaan niin lihava. Great, thanks.
Mutta mä en kestä itseäni tällaisena.

Kyllä, olen epäillyt suuresti sitä, muuttuuko mun elämäni oikeasti onnellisemmaksi sitten kun (huomatkaa; kun eikä jos :D) olen laihempi. Erilaiseksi kyllä muuttuisin ainakin fyysisesti, mutta en tiedä, muuttuisinko oikeasti onnelliseksi.
Vanhempieni mukaan olen ollut lihava kolme vuotiaasta saakka. Mä olen sokeasti uskonut sen. Mä olen aina aina aina kuvitellut, että olen koko paikkakuntamme lihavin lapsi. Mutta nyt alan näkemään, en mä välttämättä ollutkaan niin lihava mitä aina sanottiin. Mä olin pienenä pyöreä, mutta olinko mä oikeasti niin lihava, mitä mulle väitettiin? Mulla on itsestäni kuva, jossa olen viidennellä. Olen siinä AIVAN SOPUSUHTAINEN. EN ole siinä kuvassa LIHAVA.
Paino saattoi olla kilon, kaksi, kolme, neljä tai viisi kiloa lievän ylipainon puolella, mutta silti.. en ollut mikään lihava.

Ja nyt mä olen.
Mä huomaan, kuinka en enää mahdu mihinkään vaatteisiin, mitä kaupassa kokeilen.
Mä olen oikeasti lihava nykyään.
Ja silti mä syön.

Epämääräistä vuodatusta, kyllä. Aivan.

Tuntuu vain, etten jaksa enää.
En tiedä, mitä mun pitäisi tehdä.
Äiti sanoo, että mun pitäisi unohtaa painojutut edes hetkeksi. "Se paino voi ihan itsestäänkin tippua, kun et kiinnitä siihen jatkuvasti huomiota." Ei äitirakas. Ei se tipu. Jos mä unohdan painojutut päiväksikin...
Syön ihan helvetisti. Jos toi oli paljon, niin kerron, että joskus seitsemännellä luokalla mä söin ihan järkyttäviä määriä.
Kun olin yksinkotona, saatoin vetää kuusi jäätelöä ja pari suklaapatukkaa ihan hetkessä. Siis tarkotan sitä tahtia, että otan yhden, syön sen, kävelen keittiöön takaisin, otan toisen, sitten kolmannen. Siis ihan kaikki sillä samalla hetkellä. Alle puolessa tunnissa kaikki roskat suuhun. Ja sen lisäksi, että saatoin vetää noinkin paljon.. Niin sitten söin myös kunnon ruokaa kotona ihan mukavat määrät. Ja sitten illalla saatoin vielä poiketa jonkun kaverin kanssa kaupassa, pari suklaapatukkaa ja karkkia vähintään semmoiset 150g-200g. En edes tarkkaan muista, kuinka paljon söin.
Kiitän onneani, etten ihan noin paljon enää nykyään syö.

Mun oikeasti pitäisi rueta tekemään niitä vatsalihaksia.
Muistan, kun joskus tein niitä 150kpl per ilta, ja ei mennyt kovinkaan kauan, kun sen eron jo huomasi.