Tänään on aika sille hoitajalleni kahdelta. Ei huvittais mennä ollenkaan. Siellä sitten vaan puhutaan, miten mun heinäkuuni on mennyt. "Mitä kuuluu?" "Ei mitään erikoista/sitä samaa/ei mitään/en tiedä." Siinä se. Mun kun pitäisi uskaltaa puhua sille ja kertoa sille asioitani. Mutta mä en vaan pysty sanomaan sille suoraan, miltä musta tuntuu. Kyllä mä pystyn sanomaan, että koulunalku ahdistaa, kyllä mä pystyn sanomaan, että viikko sitten mua ahdisti joku asia. Mut mä en pysty sanomaan, että mua ahdistaa nyt ja kokoajan!

Juttelin äidin kanssa. Se tuumas, että jos me ollaan sen hoitajan kanssa jääty liiaksi siihen tutustumisvaiheeseen, ei mennä yhtään eteenpäin.
Mä kun menen sinne hoitajan luokse joka kerta niin suurilla odotuksilla, että nyt puhuttais jostain todella mielenkiintoisesta ja mua koskettavasta asiasta. Mut joskus mä oon jopa ärtynyt, kun lähden sieltä. Pettynyt, et taas puhuttiin vaan jostain kavereista ja niiden ongelmista. Okei, joo, ehkei mun sitten pitäis puhua sille mun kavereista, mut se nyt on vaan sillekin niin paljon helpompaa että puhutaan tommosia, kuin se, että alkaisin huutamaan sille, kuinka mun tekis mieli jatkuvasti vetää pää täyteen lääkkeitä.

Eilen illalla olin ihan helvetin vihanen. Itkin ja kuuntelin musiikkia. Kelasin päässäni, kuinka voisin vaan huutaa niille, hoitajalle että lääkärille, kuinka paha mun on olla, huutaa niin että ne ymmärtäis, että mulla on edelleenkin paha olla. Mut ihan niin kuin mä pystyisin sellaista tekemään.
Mä olen liian.. sulkeutunut tai kohtelias, että voisin tehdä sellasta. Mä en huuda aikuisille (paitsi äiti ja mummi on poikkeus), en kiroile aikuisille ja yritän olla aikuisten seurassa mahdollisimman hyvätapaisesti. Ja ihan niin kuin mä pystyisin niille mitään a) paljastamaan itsestäni b) näyttämään pahaa oloani tai c) huutamaan ja kertomaan asiani niin, että nekin sen ymmärtäis.
Jos mä jatkan tätä samaa linjaa, että yritän antaa niille vaan jatkuvasti hyvän vaikutelman itsestäni, että parempaan suuntaan ollaan menossa jne. Niin kohta mä olen aivan siinä samassa tilanteessa, että en jaksa sängystä nousta ylös muuta kuin koneelle.
Koska mä olen nyt jo niin helvetin hyvää vauhtia menossa siihen suuntaan, että käyn siellä vaan juttelemassa niitä näitä ja todellisuudessa mulla on ihan hirveän paha olla.

Mietin, pitäiskö mun kirjoittaa niille vaikka kirje. Siinä sitten ainakin olis niille purtavaa kerrakseen. Äh, mä kun haluaisin joskus näyttää, miltä musta oikeasti tuntuu. Huutaa niille päin naamaa, että kun kukaan siellä ei tunnu välittävän. Ketään siellä ei kiinnosta, mitä mulle kuuluu. Jutellaan täällä sitten niitä näitä ja mä menen kotiin ja mietin jatkuvasti, kuinka voisin tappaa itseni. Ja kysyä niiltä, tätäkö tunnetta ne haluu mussa ylläpitää perkele.
Voisinpa oikeasti huutaa niille kurkkusuorana, että ne älyäis.

Jos mä kertoisin niille mun pakkoajatuksista, kuolemantoiveista ja siitä, miten olen tappanut mielessäni kaikki kaverini, kaikki lähimmäiseni, mielessäni olen pakottanut kaikki kaverini viiltämään ranteet auki, jotta vittu ne tietäisivät miltä musta tuntuu! Kertoisin kaiken itsestäni.
Mitäköhän ne sitten sanois.
Ei ne tiedä juurikaan mitään musta. Olen viillellyt, olen oksennellut, en pidä itsestäni, ahdistun ihmisten seurassa, tarkkailen jatkuvasti muiden ihmisten liikkeitä ja eleitä ja päädyin sinne nuorten polille koululääkärin kautta, koska otin lääkkeitä. Tuskin ne edes tietää, että viime talvesta en paljon mitään muista, kun otin niin hirveästi lääkkeitä. Tuskin ne tietää yhtään mitään.
Ei ne välitä vittu.