Paino: x0,4kg hiphiphurraa vittu
Syötyä: jäätelö, suklaajoulupukki

J äsken kertoi olleensa yön sairaalassa. Oli kuulemma vetänyt kipulääkkeitä ja jotain 'randomei lääkkei' ja sitten oli äidilleen kertonu ja äitinsä oli vienyt päivystykseen.

Jostain syystä oon niin katkera. Vaikkei varmaan pitäisi. Tai oon turhasta tai jotain. Mä vedin ensimmäiset lääke perseet syksyllä 07. Viimeiset tässä kuussa. Enempää en tahdo tän kuun pillerisotkuista tänne kirjoittaa. Vedän kerran kuukaudessa pillereitä eikä kukaan huomaa, reagoi mitenkään.

Muistan kun olin jotain syksyllä (voisin katsoa tarkemmankin ajankohdan katsoa täältä blogista, mut en jaksa alkaa selaamaan) ottanut ja äiti vaan huusi, että halusi tietää mitä oon ottanut. 'Tai muuten soitan poliisit hakemaan sut selviimisasemalle' Niin just.
Oma tytär ei pysy pystyssä, puheesta ei saa selvää ja sitten vaan huudetaan, että soitan poliisit viemään selviimisasemalle. Ja kun kerroin, äiti päästi mut nukkumaan.

Näin juuri. Hahhahaa.

Selviimisasemalle. Päivystykseenpäs.

Mutta ihan vitun sama.

Mä en vaan voi tälle mitään, että vituttaa niin saatanasti, että kukaan ei tunnu välittävän, mitä mä teen.

Äiti löysi eilen maalin peitossa olevan veitsen, niin kuin kerroinkin, roskiksesta. Aikansa se tivas mikä se on. Kysy onko se E:n tai M:n. Sanoin, että ei ole. Muuten en vastannut mitään. Ja siihen sekin sitten jäi.

Mä en tiedä mikä tässä vituttaa eniten. Se, että se sanoo vetävänsä 'kipulääkkeitä' ja kun viimeksi 'vahvat kipulääkkeet' olivat jotain vitun Ibumaxeja. Vai se, että se saa haluamaansa huomiota ja hoitoa noin helpolla. Mä haluaisin sitä hoitoa nyt. Mutta ei. Mä saan tehdä ihan mitä vaan, ihan miten paljon vaan, ketään ei kiinnosta.

Mäkin alan kuulostamaan joltain vitun säälin ja huomion hakijalta, jolta en halua kuulostaa, kun tällaista kirjoitan. Mä en vaan vittu voi sille mitään, että mua vituttaa niin suunnattomasti se, että mä saan huutaa tappavani itseni ja uhkailla ties mitä ja mihinkään ei reagoida. J kun ei edes uskalla sanoa psykalleen, että hänellä menee huonommin, koska pelkää joutuvansa samantien osastolle.

Nyt tarttis päästä oksentamaan.
Syön taas niin helvetisti.

Mä olen ihan vitun kuvottava.
Huudan Skilletiä ja itkettää.

Miksi mulle tulee joka helvetin asiasta niin kamalan paha olo. Miksi olen tällainen. Miksi ahdistun pienimmästäkin. Miksi mut täyttää viha pienimmästäkin asiasta. Miksi pelkään räjähtäväni. Mun sisällä on järkyttävä määrä vihaa, joka ei pääse ulos muuta kuin kirjoittamalla. Kirjoitan vittu vittu vittu haistakaa ihmiset vittu mä en vittu kestä enää saatana ja yritän purkaa vihaa teksteihini, tänne. Mutta en onnistu siinä.
Pelkään vielä joku kerta räjähtäväni tosissani. Mä näen unia, joissa repeän riehumaan ja huutamaan kirosanoja säästelemättä ihmisille, jotka uskaltaakin tulla mun lähelle.
Kirjoitan tarinoita, joissa tapan ihmisiä. Viimeksi kirjoitin tarinan, jossa tapoin oman isäni. Se oli helpottavaa ja sen novellin valmiiksi saatuani tunsin jonkun näköistä tyydytystäni saatuani purkaa vitutustani ja vihaani siihen.

Mun tekee mieli hakata, potkia, lyödä, heittää tavaroita, huutaa, riehua. Mutta en noin voi kuitenkaan koskaan tehdä. Aikaisemmin olen purkanut vihani viiltelyyn. Painanut terää niin kovin kuin vain voi ja antanut vihan purkautua siihen. Antanut vihan ja kärsimyksen koristaa ihoani. Nytkin tekisi mieli niin helvetisti viiltää.

Hakata. Voisin hakata itseni mustelmille. Tosin, tunnen pettymystä, jollen saa hakattua samantien mustelmille.

Oksentaa. Sen ajattelin tehdä. Vaikka E on kieltänyt. Vaikka olen luvannut! Vaikka olen luvannut. Vittu. Kuinka kamala ihminen mäkin olen. Lupaan, mutta silti haluan tehdä niin. Mä en vaan jaksa itseäni.

Mä en kestä itseäni.

Tää on kamalaa. Mä inhoan ja vihaan itseäni niin suuresti.

VITTU.