Oh. Tänään ei taida tulla mitään ihmeellistä postausta tänne. Olen vuodattanut kaksi isoa kirjoitelmaa tukiasema.netin foorumille ja se oli jopa todella nautinnollista kirjoittaa niin paljon omista ajatuksista jne. Ja niin sivistyneesti :D Kirjottaen kirjakielellä, mahdollisimman vähän kirosanoja, mahdollisimman vähän kirjoitusvirheitä jne.

Mutta asiaan.

Olen syönyt helvetisti.

Lihaa+peruna+puoli lautallista salaattia+2leipää+mansikkaraparperikiisseli+tee+3minikeksiä, 2 jugurttia, fami-suklaapatukka, maraboun joku suklaapatukka, 100g kaatissäkistä, cocis light ja äidin irtokarkkeja.
Eilisestä paino nousi +700g, koska en oksennellut.
Niin, oksennan kerran vai painon nousu melkein kilon verran? Ei luulis olevan vaikea valinta.

Tänään en ole oksentanut. En tiedä itkeäkkö vai nauraa.

Helvetti.

Ärrr.. Ehkä kopioin sen kirjoittamani tekstin tänne. Kirjoitin J:stä kyseisen romaanin.
Hauskoja lukuhetkiä, jos joku aikoo uhrata aikaa tommosen roskan lukemiseen :'DDD

Päätin tulla vielä uudelleen kirjoittamaan, vaikka kirjoitin jo tänään ihan mieltä tyydyttävän kirjoituksen ja vaikka tässä onkin monta juttua samaan aikaan auki.. (Keskittyminen ei ole mitä parhainta luokkaa, mutta ei se mitään. Kirjoitusvirheitä tulee siis varmasti enemmän mitä aikaisemmissa kirjoituksissa oli ja ajatusvirheitäkin tulee ja selitän epäselvästi, olen lähes varma noista)

Äiti kysyi edellisiltana, että tahtoisinko ensiviikolla osastolle. Mä en tiedä. Olen ollut tämän viikon työharjoittelussa, ihana paikka, ihanat ihmiset. Mutta enää huominen ja sitten joudun menemään jälleen kouluun. Ehkä saattaisin jaksaa vielä ensi viikon, puolet ovat työharjoittelussa ja puolet koulussa... Mutta sitten en enää tiedäkkään. Sitten kun ovat kaikki taas koulussa ja kun alkaa taas se normaali "aherrus."

Toisaalta haluaisin. Haluaisin päästä kasaamaan itseäni. Olen niin loppu. Nyt on eilinen ja tämä päivä mennyt paremmin, kun on ollut mukavaa siellä harjoittelussa. Ja olen käyttänyt tukisukkahousuja, en tunne oloani niin lihavaksi :D Tukisukkahousujen käyttäjä jo viisitoistavuotiaana lihavuuden takia. Ihan vaan oman mielenrauhani vuoksi, tunnen itseni sellaiseksi mammutiksi, että huh huh ja on ihme, että vaikka paino nousi yhdessä päivässä 700g (kolmen päivän laihtumiset), koska en yhtenä päivänä oksentanut... Silti olen jaksanut mennä suht hyvällä mielellä "töihin."

Ystäväni J laittoi tänään viestiä, että joutuu suljetulle. Sille on tullut tavaksi ilmaista asiat hirveän "kamalan kuuloisesti." Mitä pahemmalta kuulostaa, sen parempi. Hän puhui "laitoksesta" kun hän joutui nuorten vastaanottokotiin. Joo, onhan se kyllä laitos, mutta ei LAITOS siinä mielessä miltä se hänen puheissaan kuulostaa. Unitutkimus. "Mä joudun unitutkimukseen, kerroinko jo?" "Millainen se on?" "Yökkö käy katsomassa pari kertaa yössä, että nukunko."
Unitutkimus, niin. Voihan sen niinkin sanoa. Mutta sehän on "vain" unen seurantaa...? Saakohan minusta kuvan, että olisin jotenkin kateellinen, koska hänellä menee huonommin (ei kyllä tosin minusta mene, en ajattele sitä niin. Meillä on niin eritilanteet ja kaikkea) kuin minulla? Minulla meinaan on sellainen tunne välillä aina hänestä. Pitää liiotella kaikkea, jotta kaikki kuulostaa niin hienolta.

Hänen viestinsä...

"Mä joudun suljetul. Musta ei kuulu sit vähään mitään. Kerron tarkemmin heti, ku pystyn. Älä kysy mitään"

"..sillä en pysty vastaamaan."

Tulee mieleen, että hänellä on huono hetki, hän ei pysty tekstaamaan tai jotain.. Mutta sitten seuraavien viestien...

Kun kysyn minne suljetulle hän menee (vastaa tähän kyllä) ja kun kysyn, koska hän menee ja kauaksiko aikaa, hän vain tokasee "Mä sanoin etten pysty vastaamaan. Älä kysy."

... Tulee mieleen, että miksi hän sitten pystyy tuon vertaa tekstaamaan mutta muuten ei pysty vastaamaan itse asiaan.
Jotenkin tuli sellainen olo, että hän ei ole edes varma, meneekö hän "suljetulle" (suljettu on niin hirveen ahdistava sana mulle, //syy varmaan miksi hän käytti kyseistä sanaa on se, että suljettu on paljon ahdistavampi sana kuin "osasto"// ja siksi mä käytän mieluummin sanaa "osasto") vai ei, tai että hänelle on sanottu, että on mahdollista mennä osastolle tai että sitä voidaan harkita tai jotain vastaavaa. Eihän se ole sama kuin "joudun"...

Mä tiedän kyseisen "suljetun." Mä olen miettinyt, että mikä on suljetun määritelmä. Luin täältä, että se on vain "osasto, jonka ovet ovat lukossa ja jossa voi olla ihmisiä pakkohoidossa"... Eli se osasto, millä minä olin kesällä sen viisi viikkoa, oli suljettu osasto. Siltikään en ajatellut sitä suljettuna, koska se tuntuu niin monin verroin ahdistavammalta kuin sana osasto.
Tuo kyseinen osasto on akuutti osasto, jossa ollaan joko päivä, pari tai muutama viikko. Sinne tullaan suoraan päivystyksestä jne.
Se osasto, missä minä olin silloin, on tuon osaston yläpuolella, samassa rakennuksessa siispä.
Se vain oli se pitkäaikaisosasto, jossa hoidetaan myös syömishäiriöisiä. Ja tuo minun viisi viikkoa mitä siellä olin, on todella lyhyt aika, yleensä siellä ollaan ainakin 6-8 viikkoa ellei kauemmin hoitojaksolla. Eräs kaverini oli siellä osastolla vuoden syömishäiriön takia.

JA! Ystäväni ei ole puhunut osastolle menosta mitään ennen tätä aamua. Ja niin, hän käy aina joka torstai psykologilla.
Jotenkin tuo hänen tyly "älä kysy" viittaa joko äärettömään ahdistukseen tai siihen, ettei se todellakaan ole varmaa, meneeköhän sinne vai ei.

Mainittakoon vielä, kyllä minäkin "syyllistyn" tuohon, että joskus tulee liioteltua asioita, mutta yleensä kuitenkin omasta mielestäni pyrin puhumaan suht rehellisesti. (Olen vain kerran elämässäni vastannut masennustestiin rehellisesti. Se on ollut niin nöyryyttävä tilanne, koska olen pelännyt aikuisten suhtautuvan minuun sillä tavalla, että liiottelisin tai hakisin huomiota. Jotenkin tästäkin asiasta saa niin helvetin suuren asian.)

Olen miettinyt, että menisinkö toisella osastojaksolle. Hoitajani puhui, että se voisi olla vaikka ihan parin päivän tai parin viikon mittainen jakso, jolloin saisin koottua itseäni. Minulle parista päivästä ei ole mitään hyötyä! Yhtälailla voin lintsata kaksi päivää koulusta, katsoa Simpsoneita dvd:ltä ja maata sängyssä. Siinä sitten voin koota voimiani Simpsoneiden äärellä sen kaksi päivää. Jos osastolla olisin kaksi päivää, se osaston jälkeinen päivä olisi todella helvetillinen, jos silloin joutuisin menemään kouluun. Jos ei viidestä viikosta ollut sen pidempi kantoisia parantavia vaikutuksia (kyllä se kaksi viikkoa osaston jälkeistä elämää suju ihan hyvinkin jopa, mutta sitten kun heinäkuu tuli ja koulun alku lähestyi, mitä lähemmäs syksyä tultiin, sitä enemmän ahdistusta myöskin) niin miten sitten pari päivää tai pari viikkoa?

Voihan tietysti olla, että nyt minä liiottelen omia asioitani, tiedä sitä sitten.

Ja niin, tiedän, että minusta tuntuisi todella inhottavalta, jos joku minun asioita vähättelisi tai sanoisi, että liiottelen.. Enkä siis saisi sanoa, että luulen ystäväni liiottelevan asioitaan (tiedän, että hänellä on oikeita ongelmia, joihin hän tarvitsee apua), en saisi.
En ole lääkäri, enkä psykologi, en osaa arvioida hänen tilaansa niin, että tarvitseeko hän oikeasti osastohoitoa (mutta mielestäni hänellä ei kovin hyvin mene ja että hänelle voisi tehdä oikeasti hyvää päästä sieltä vastaanottokodista hetkeksi vähän huolehtivampaan paikkaan //hän kertoi, ettei ketään siellä kiinnosta hänen masennuksensa, ainoastaan se hänen oleminen siellä..// ja että hän saisi kunnollista apua), mutta jos/kun tarvitsee, siitä ei niin hirveää metakkaa tekstiviestittelyllä tarvitse tehdä "joudun suljetulle, älä kysy, älä kysy", vaan siitä voisi kertoa ja siitä voisi puhua, vaikka tiedän että se saattaa olla/on todella ahdistavaa hänelle ja näin.

Tai niin. Mitä minä nyt tässä toisia arvostelemaan, minun pitäisi ymmärtää hyväksyä muut ihmiset sellaisina kun he ovat. Tuo on kaverini tapa kertoa asioita ja piste. Ei minun pitäisi mäkättää sellaisesta. Mutta silti tuo pisti ärsyttämään ja oli pakko tulla tänne tätä osastoasiaakin pohtimaan.

Mainitsen tässä vielä yleisesti, että toivottavasti en loukkaa ketään kirjoituksillani, kun tässäkin kirjoituksessa kaveristani puhun tiettyyn sävyyn tai niin... Tarkoitukseni ei ole loukata tai arvostella ketään, vaan saada omia ajatuksiani selvemmiksi. En aluksi tiennyt, mitä ajatella tuosta kaverini osastolle menosta jne, jos hän siis sinne menee.

Äh, tulevaisuudessa pitäisi pysyä pohdinnoissa vain omissa asioissa, mutta kyllä minun kaverini kuulumiset ja vointi vaikuttavat minuun todella paljon.