Ällötysvihkoseni edistyy, jopa vihko valittuna ja kuvia siihen tulostettuna. Liima nyt on ainut, jota en meidän kämpästä olekaan löytänyt (lähes kaikkea muuta sitten löytyykin) tuota vihkosen tekoa varten.

Tänään oli erittäin raskas päivä koulussa. Lukuaineita ja yhdeksästä neljään. Ei sentään kahdeksasta neljään.
En ollut tehnyt juuri mitään läksyjä. Englannin, ihme kyllä, ja luin jopa sanatkin.
Hain ruotsin kokeen, sain 8- ja tarkoitus kyllä olisi nostaa ruotsi ysiin. Pitää vaan tsempata.
Samoin matikassa pitää tsempata. En osaa ollenkaan mitään mittakaavalaskuja. Ne on ihan täyttä hepreaa.
Ja se äidinkielen esitelmä, en sitten saanut eilen mitään aikaiseksi. Ja tänään on pianotunnit. Täyttä tuskaa.

Syömisten suhteen on mennyt hyvin.
Koulussa napsin pari makaronia salaatista ja kotona söin tonnikalasalaattia (ah, namnam, todella hyvää) 61kcal (ihanan vähän...) ja kaksi real-leipää ja kinkkusiivut yhteensä 192kcal. Ei paha verrattuna eiliseen.

"Soitanko mä sille lääkärille, että jos vaihdettais se sun lääke?"
"Soita vaan. Mut hei... Mitä lääkkeitä ne bulimikot sitten syö?"
"No en tiedä. Mutta semmoseen oksentamiseen ei saa alkaa. Hampaat menee pilalle ja sitten käy niin, ettei mikään enää pysy sisällä."
*hiljaisuus*
"Noniin, enhän mäkään ole kuin neljä kertaa tänään oksentanut!"
Sitten menee äiti hiljaiseksi.
Psyka kertoi äidille, että olen oksennellut, mutta ei ollut äitirakas nähtävästi tajunnut, kuinka addiktoitunut siihen oksentamiseen olen ja kuinka vakavaksi se on jo ehtinyt kehkeytyä. Miksei mua ikinä kuunnella eikä oteta tosissaan?

Tuntuu inhottavalta.
Nää mun kirjoituksetkin tuntuu niin paskoilta. Inhottavilta. Ei sillä, kirjoitan silti.
Pianoa pimputtamaan..-->

Ainiin, J ja T molemmat selittävät innoissaan Ruissiin menosta. J menee E:n kanssa ja sano, että mä voisin tulla messiin, mut en mä haluu. Musta olis ollu kiva mennä J:n kanssa kahdestaan sinne. Sitten jos menisin heidän kanssaan mä olisin vaan kolmas pyörä, kun niillä on aina niitä omia hauskoja juttujaan (mistä J aina mulle selittää)
Kuinka mä olin J:lle tosi tärkeä ja läheinen, kun se oli E:n kanssa riidoissa (nojoo, ei sillä, en mä toivo, että ne riitelis tai mitään) ja nyt kun ne on taas kavereita, J selittää kaikkea, mitä kivaa hän on tehnyt E:n kanssa ja kaikkea. Mitä he ovat suunnitelleet yhdessä ja kaikkea... Kuinka he muuttaisivat samaan kämppään ja kaikkea. Miksei mulla ole ketään? Miksei, miksei, miksei?
M:kin sanoi mulle niin loukkaavasti eilen. En aio olla siihen enää missään tekemisissä. Mä en tahdo kuulla sen inhottavia sanoja. Mä en kaipaa enää yhtään vittuilevia ihmisiä ympärilleni.
J on lukenut masennuskirjaa. Lainasin sen hänelle. Nyt hän on aivan varma, että on masentunut. Jotenkin tuntuu, että hän vain haluaa olla jotain. Nojaa, en tiedä. En mäkään tykkäisi, että joku kirjoittaisi musta tällaista, että kuinka vaan haluaisin olla jotain. Mutta jotenkin tuntuu siltä, ainakin sen "heii tää kuulostaa ihan multa! Onkohan mulla kaksisuuntainen mielialahäiriö! Yhtäkkiä oon niin itsevarma ja kaikkea ja sitten on taas niin paska fiilis, ettei mitään rajaa." Muttajoo, en mä tosiaankaan hänen päänsä sisään näe, enkä oikeasti hänen ajatuksistaan tiedä, mutta se hänen selityksensä, se kuulosti siltä, että hän vain haluaisi olla jotain. Tosin, en vähättele häntä, sillä inhoan ylikaiken sitä kun M vähättelee ja aliarvostaa mua jatkuvasti.
Anteeksi angstisuuteni, on paha olla.