Huomaan, etten tiedosta kokoani, painoani enkä läskejäni. En oikeasti tiedä, miltä mahdan näyttää. On päiviä, jolloin ajattelen olevani hoikempi, mitä oikeasti olen. Silloin uskallan pukea päälleni jotain, mitä en muuten uskaltaisi. Ehkä tuo todellisuudelta silmät sulkeminen on jossain asioissa hyväksi. Esimerkiksi juuri tuo, että uskallan pistää päälleni jotain muutakin kuin roskasäkin ja uskallan astua ovesta ulos.
Mutta enemmän siitä kuitenkin on haittaa, ja mikä yllätys tämä nyt sitten on olevinaan, niin kuin arvata saattaa.
Jos oikeasti tajuaisin läskieni määrän, en söisi niin paljoa. Liikkuisin enemmän ja laihtuisin. Tekisin laihtumisen eteen oikeasti töitä.

Tuntuu, että olen aivan sekaisin. Missään ei ole enää yhtään mitään järkeä. Tällaiselta ei ole tuntunut koskaan aikaisemmin paitsi nyt. En osaa sanoin kuvata tätä tunnetta. Olen kuin epäselvä valokuva, josta ei erota mitään. Pelkään lopullista sekoamista. Nyt kun tunnun tekevän asioita ilman mitään syytä, tai siis.. En ilman syytä, vaan tiedostamatta tätä syytä.
Viiltelen ja mietin, että miksi teen näin. Ehkä siksi, että on paha olla. Ehkä siksi, että ahdistaa. Ehkä siksi, kun ei ole muutakaan tekemistä? Ehkä siksi, että saan purettua kaikki tunteeni itseeni. Ehkä siksi, koska luulen sen helpottavan tilannetta. Ehkä siksi, että saisin taas peitellä haavoin koristeltua käsivarttani.
Kaikissa sama EHKÄ. En tiedosta sitä selkeää syytä. En tiedosta tunteitani.
Pelkään, että pian sekottuu todellisuus ja oma pieni valtakuntani pääni sisällä. Öisin niin tapahtuu.
Heräilen öisin. Ollessani hereillä näen, koen, tunnen asioita. Mutta siltikin, ne kaikki ovat jotain ajatuksiani, jotka ovat sillähetkellä todellisuuttani. Ja sitten taas nukahdan. Heräilen ja nukahdan. Öisin olevan aivan sekaisin.
Kirjoittelen kirjeitä muille ihmisille. Muistan kirjoittaneeni. Muistan kenelle. Harmikseni vain, en muista minne kyseiset kirjeet pistin, ENKÄ muista mitä niihin kirjeisiin kirjoitin. Olen yrittänyt etsiä niitä kirjeitä, mutten ole löytänyt. Pelkään äitini ehtineen ensiksi. Se kun on kuin mikäkin rikospaikkatutkija. Nappaa mukaansa kaikki todisteet huoneestani. Sattuessaan löytämään veitsen tavaroitteni alta, hän nappaa sen vaivihkaa. Löytäessään verisiä rättejä tai papereita, nappaa hän nekin mukaansa. Lääkepillerin sattuessa lähelle, nappaa hän senkin itselleen. Todisteeksi.
Muistan, muistan, muistan! Kirjoittaneeni yhdenkin kirjeen hoitajalleni. Eilen yöllä yritin etsiä sitä, tuloksetta.
Taidan olla ihan sekaisin.

No mutta. Söin kaksi jäätelöä.
Olo on ihan hirveä.
Olen käpertyneenä peittoni sisään, kannettava sylissäni. Vessapaperien saartamana.
On tää elämä niin mukavaa aina.