Siitäkin onkin taas vähän aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Pitänee jälleen pyytää anteeksi, etten ole saanut kirjoitettua mitään. Olen pahoillani siispä.

Nyt minun _pitäisi_ olla koulussa. Pitäisi olla opiskelemassa, lukemassa, oppimassa uutta. Mutta kun en ole. Olen kotona dataamassa ja tuntemassa itseni kamalan epäonnistuneeksi ihmiseksi. Pää särkee ja inhottaa. Ahdistaa ja tuntuu kurjalta. Itkettääkin, jopa.

Äiti soitti tänään osastolle. Kysyi, mikä tilanne siellä on. Olen kuulemma toisena listalla. Enää yksi ennen mua ja sitten mun pitäisi 'päästä' sinne. Että näin.

Tiedän tekeväni joillekin ihmisille hallaa ja pettymystä, kun aion mennä sinne osastolle. Olen vain niin voimieni äärirajoilla. Olen yrittänyt pitää kulisseja yllä parhaani mukaan, kulisseja koulussa erityisesti. Olen pyrkinyt käymään siellä päivittäin, olen pyrkinyt tekemään läksyt, olen pyrkinyt tsemppaamaan ja mielestäni olenkin onnistunut siinä ihan suht hyvin. Nyt vain tuntuu, että olen ihan loppu. E:n seurassa mulla on oikeasti todella hauskaa, hänen seurassaan ei tarvitse esittää mitään. Hänen seurassaan olen iloinen, koska musta on vain niin helvetin ihana nähdä häntä ja hänen seurassaan on niin mukavaa ja ihanaa. M:n seurassa taas en osaa olla 'oma itseni', vaikka kuinka väsyttäisi, ahdistaisi ja tuntuisi pahalta, silti vaan väännän suuni hymyyn ja nauran kaikelle. Vaikka kuinka sattuisi, silti vaan pitää nauraa ja nauraa. Nauraa kaikelle.
V oli meillä eilen. Helvetilliset kolme tuntia. Se oli jotain niin kamalaa. Vilkuilin kelloa minkä kerkesin ja se kaikki vaan tuntui niin teennäiseltä ja helvetin ahdistavalta. Olin päästänyt hänet meille sillä ajatuksella, että ei hän kuitenkaan ole meillä kuin vain pari tuntia korkeintaan. Mutta mitä, hän tulee viideltä ja on melkein puoli yhdeksään asti. Se on niin helvetillistä yrittää jutella hänelle innostuneena, iloisena, positiivisena ja kertoa kaikkea 'kivaa'. Se on vain niin kamalaa.

Ja niin. Mä en mene osastolle siksi, että tarvitsisin apua siihen, että haluaisin kuolla. Koska en halua kuolla. En todellakaan. En halua, en halua en halua. Siksi juuri sitä apua haen, koskla en halua kuolla. Haluan selvitä, haluan päästä tästä paskasta eroon. Haluan tästä eroon lopullisesti!
Ja tuntuu, etten voi päästä tästä eroon, ellen nyt tee kerrasta loppua tähän. Tiedän, että masennus on vaikea 'sairaus' ja siitä pääsemiseksi menee monia vuosia. Mutta vittu kun mä olen uhrannut tämän masennuksen kanssa vuosia jo ihan liikaa! Ihan liikaa! Mä haluan nyt vihdoin päästä tästä kunnolla eroon. Mulla alkaa lukio ensi syksynä ja mä haluan jaksaa siellä! Mä haluan, että sinne kun menen, voisin paremmin. Tästä elämästä ei tule mitään tällaisena. Olen onnellinen, että minulla on eräitä henkilöitä elämässäni. Ilman heitä mua ei tässä enää olisi. Se on julma totuus. Jos mulla ei olisi E:tä, en varmaan enää olisi tässä. Olisin varmasti antanut jo periksi ja tappanut itseni. Ja jos minulla ei olisi äitiäni, en jaksaisi myöskään. Mutta niin, vaikka minulla on ihania ihmisiä, joita rakastan tässä ympärilläni, elämästäni ei tule mitään, jos ahdistun pienimmästäkin, jos en uskalla olla oma itseni, jos jatkan tähän malliin, että yritän vain kieltää kaikki ongelmani ja työntää ne pois, kuvitellla niin kuin mulla ei mitään ikinä olisi ollutkaan, jos jatkan tätä syömispelleilyä, joka tekee elämästäni helvetin, ei tästä vain tule mitään.
Mulla on unelmia ja haaveita, tavoitteita ja asioita, joita tiedän haluavani tehdä, kokea ja nähdä elämäni aikana! Siinä suhteessa on tullut edistystä huimasti. Mutta jotta voisin nauttia niistä asioista, minun on vain päästävä tästä ahdistuksesta, masennuksesta, saamattomuudesta joka suurimmaksi osaksi johtuu masennuksesta, jaksamattomuudesta ja häiriösyömisestäni eroon! En vain usko, että pääsisin siitä eroon sillä, että käyn tuolla polilla rupattelemassa tavallisia asioita ja sitten vain katsotaan miten mun mielialani menevät ja miten hoito jatkuu. Kaikki on siellä kiinni minusta. No niinhän se on. Sitten kun voin paremmin, ei ne mua siellä enää pidä, mutta nojaa. En tiedä. Äh, perkele.

Tunnen tuottavani ihmisille suuren pettymyksen menemällä osastolle. Mä yritän olla vahva, mutta mä en kuitenkaan ole. Mä en ole niin kuin E. Hän on vahva, hän jaksaa ja menee eteenpäin niin helvetin urhoollisesti, että mä en voi muuta kuin ihailla ja sanoa, että mä olen hänestä niin helvetin ylpeä!
Mutta mä en ole vahva. En niin vahva, mitä haluaisin ja mitä mun pitäisi olla. Mä en tiedä mitä mun pitäisi ajatella. E:kin sanoo mulle, että kyllä mä jaksan. Niin mäkin haluan kuvitella ja uskoa. Niin mä haluaisin itsekin olla sata prosenttisen varma, että jaksan. Mutta kun en ole varma. Olen niin loppu, niin loppuun rutistettu voimistani. Pelkään romahtavani. Ja sen takia tarvitsen hoitoa. Sen takia.

E sanoi, että jos sinne joudun, niin me ei nähdä enää niin usein. Varsinkin jos joudun siellä olemaan hiihtoloman. Mua inhottaa. Mä haluan nähdä E:n. Mä haluan jaksaa. Mä haluan pärjätä. Mä haluan voida hyvin. Mä olen mennyt huimasti eteenpäin. Olen alkanut voimaan paremmin. Mutta silti pelkään romahtavani, koska olen kaikki voimani nyt pistänyt siihen, että jaksaisin.

Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä.

Pelkään, että tämäkin kirjoitus on virhe.

Mä olen niin saatanan pettynyt itseeni. Mä olen niin vihainen itselleni.

Miten mä olen saattanut tehdä näin itselleni. Miten olen voinut päästää itseni tällaiseen ruljanssiin. Antanut itseni masennuksen ja ongelmasyömisen kynsiin.
Mä vihaan itseäni, että miksi teen näin rakkaille ihmisilleni. Miksi olen tällainen.