Taas luvassa uskomatonta ahdistuneisuutta ja turhaa vollotusta.

En ollut tänäänkään koulussa. Enkä ole edes soittanut yhtään kenellekkään enkä kysynyt keneltäkään läksyjä. Koulun ajatteleminen tuntuu niin järjettömän hankalalta. Tiedän, että pitäisi jaksaa ja pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, mutta nyt en vain jaksa.

Olin siellä polilla. Olin kirjoittanut hoitajalleni kirjeen, jota en kuitenkaan uskaltanut antaa. Se kirje taskussani kuitenkin antoi rohkeutta ja minäpä menin ja suurinpiirtein kaiken, minkä olin kirjoittanut, kerroin hoitajalleni. Huusin, itkin, kerroin. Olin todella vihainen.

Mutta kirjeeni, se oli tällainen;

"Pakko kirjoittaa, koska en saa suutani auki. Ja silloin kun saan mua ei kuunnella, ymmärretä eikä uskota.
Todella moneen otteeseen on jo ollut sellainen olo, että mun on ihan turha puhua kenellekkään yhtään mitään.
Kuinka monesti olen sanonut, etten jaksa enää... Loukkaavinta oli, kun sanoit, että olethan sinä tähänkin asti jaksanut.

Tulin miettineeksi, että kuinka pohjalleni nuori päästetään ennen kun annetaan mitään tehokkaampaa hoitoa. Itse en voi enää syvemmälle upota. Seuraava, mikä sitten on, on kuolema.
Kuinka kauan olen sitäkin miettinyt ja suunnitellut. Yrittänyt vihjaista asiasta, sanonut, etten jaksa, etten kestä ja kertonut ahdistuksestani, kun ei ole ulospääsyä. Jos sitä et vielä ole tajunnut... Ulospääsy = mahdollisuus tappaa itseni / kuolema.

Helppo teidän on siellä sanoa, että menkää päivystykseen, jos tulee sellainen olo, ettei oikeasti jaksa. Maanantaina olo oli helvetillinen, tahto tappaa itseni oli suurempi kuin koskaan, ahdistus ja epätoivo siitä, miten sen tekisin, kun lääkkeitä ei ole ja seuranani on vain mattoveitsi, jolla epätoivoisesti sohin rannettani, kuitenkin toivoen, että kunpa se veitsi onnistuisi saamaan valtimoni auki.

Viime viikon maanantaina vedin kaksi levyllistä särkylääkkeitä, mitään muuta kun valitettavasti ei ollut saatavilla. J otti kolme-neljä pilleriä ja hänet vietiin suoraan osastolle. Kun mä vedän ties kuinka paljon kaikkea mahdollista, mitä vaan saan käsiini (zopinoxeja, citaloprameja, ibumaxeja,
sertralineja, imovaneja ja niitä random-lääkeitä, joita sillon pöllin J:n isovanhempien kaapeista) niin mun kohdalla pidetään vain joku helvetin palaveri, jossa pohditaan ÄITINI jaksamista.

Kuinka jo pari viikkoa sitten suunnittelin tappavani itseni. Minun pitäisi olla kuollut nyt, mutta ei, tässä minä olen vielä muiden riesana.

Kuinka paha olla, että saa edes hieman tehokkaampaa hoitoa???

Miksei kukaan näe? Miksei kukaan välitä?

Mä ainakin helvetti olen yrittänyt sanoa ja näyttää, kuinka paha olla mun on!

Niin, onhan tiedän paljon helpompi vaan siellä syödä pullaa ja juoda kahvia, sanoa, että mene päivystykseen, jos on oikeasti sellainen olo, että ei jaksa, helpompi olla välittämättä.

Siellä päivystyksessä kun oltiin, sieltä ohjattiin osastolle ja osastolta kotiin. Vittu kiitos!

Mulla on ollut oikeasti jo todella kauan sellainen olo, etten jaksa. Nyt vaan tästä tilasta ei pääse enää alemmas, tästä pahempaa olo ei voi olla! Ymmärtäkää jo, seuraavaksi mua ei enää ole!

Koskaan aikaisemmin en ole myöntänyt, että tarvitsisin apua... Nyt kun huudan, että tarvitsen sitä, kukaan ei kuule... Kukaan ei välitä... Kiitos vaan..."

Joo, jopas on ankeeta.

En edes muista, mitä kaikkea hoitajani tuohon kaikkeen vastasi. Kerroin, että olen ollut ja olen todella pettynyt siihen, että miksei kukaan ole aikaisemmin huomannut pahaa oloani (en voi sanoa, että toiminut/auttanut, koska kukaan ei ole juurikaan toiminut erityisen paljon yhtään mihinkään suuntaan, niin kuin sanoin, siellä polilla ne molemmat mussuttavat vaan pullaa ja juovat kahvia [jos olisin erittäin ilkeä, tässä kohtaa tokaisisin "niin ovat myös sen näköisiäkin" mutta en sano nyt noin pahasti, heh heh o_o] ja sanovat, että ei sitä lääkitystä ole syytä nostaa, hyvin voidaan tuolla mennä ja näin pois päin), vaikka kuinka olen yrittänyt kertoa heille, kuinka paha mun on olla.

"Tästä ei enää alemmas pääse."
"Niin, eli se on sitten suunta ylöspäin."
"Ei, ei ole. Seuraava, mikä tästä on, niin se on sitten se, että mä tapan itteni."
Että joo, hieman eri näkökulmat meillä.

"J otti kolme, neljä pilleriä ja pääsi heti osastolle."
"J:llä on eri tilanne, mitä sinulla."
Tekis mieli sanoa, että vittu mulla on ollut masennusta perkele vuodesta 2005 lähtien, olen itsetuhoinen, viiltelen, joskus polttelin itseäni, syön liikaa, ahmin, oksennan, väärinkäytän lääkkeitä huomattavasti enemmän kuin J. Ärrrr.

Ottaa päähän. Miksen voisi saada sitä apua. Soittivat tänään sieltä osastolta. Perjantaina heillä on joku TOINEN palaveri, jossa he katsovat, milloin mun OSASTOARVIOAIKA on. Ja siihen osastoarviointiin menee tod. näköisesti pari viikkoa. Ja sitten varmaan vielä pari kolme viikkoa, ennen kuin sinne osastolle sitten pääsen.
Niin, mitäköhän mä tässä sitten kuukauden verran teen? Makaan sängyssä, olen koneella ja syön? Niinkö se menee? Miten mä tässä kuukauden verran vielä keplottelen eteenpäin, jos nyt jo on ihan helvetin huonosti kaikki. (Kuulostipa säälittävältä, mutta ette voi nähdä tänne, miten oikeasti voin. Ette voi nähdä tätä tilannetta muuten kuin vain näiden itsesäälissä rypevien kirjoitusteni pohjalta.)

Suomen mätä terveydenhuolto. Huoh.

PS. 2 kalapihviä 200kcal, puolikas jugurtti 85kcal, suklaapatukka 240kcal, jäätelö 190kcal yhteensä 715kcal ei pitäisi syödä enempää enää tänään. mutta katsotaan...