Mieli maassa, vaikka soitankin tätä 'hulvattoman hauskaa' biisiä ja yritän päästä tästä itsesäälistäni eroon.
Masentaa, masentaa, masentaa. Että osaan olla tyhmä, idiootti. Vammainen paska.

Ennen olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisin pahan olon pois tai kuriin. Ihan mitä tahansa. Viilsin ranteet auki, reiden auki, söin ihan hirveästi, sitten oksensin, haisin pahalta, olo oli ihan perseestä, sitten viilsin samat haavat uudelleen ja uudelleen auki. Ja sitten vedin lääkkeitä ja makasin sängyssäni joko viillellen tai tuijotellen kattoon ja odottaen kuolemaa.
Nyt en yksinkertaisesti tee mitään. Onko se niin, että voin paremmin? Vai se, etten enää jaksa tehdä enää mitään? Oletan voivani paremmin. Kirjoitustenkin laatu on huomattavasti tullut paremmaksi, ainakin omasta mielestäni. Enää en angstaa niin paljon, enää en viiltele, enää en oksentele. Olenko saamassa itseni ruotuun?
Ennen en jaksanut yrittää elää, en jaksanut yrittää edes parantua. Vedin päivittäin pääni täyteen lääkkeitä ja tahdoin kuolla. Mutta nyt mietin, kuinka mun pitäisi jaksaa yrittää, jaksaa näyttää muille, että helvetti, kyllä tästä selvitään. Kyllä mä muille näytän -asenteella elämä läpi? Onnistuisiko? Pääsisikö tästä paskasta irti?
En syö enää lääkkeitä. Ja voin näinkin hyvin. Mulla olisi ollut tänään mahdollisuus vetää kaikki äidin unilääkkeet päähäni, jos vain olisin halunnut. On ollut tilaisuuksia moniakin, mutta silti en tee sitä. Miksen?
Mä olen turha paska tässä maailmassa. Ja kun turhillahan ei mitään virkaa ole.
Miksi siis jaksan roikkua tässä? Miksi kidutan itseäni tällaisella paskalla? Ehkä kaikkein pahin on jo ohi?
Ehkä mä jaksan sen takia tässä olla, että tiedän, että nyt olen menossa parempaan päin?
Silti tahdon uusia masennuslääkkeitä. Vai tahdonko? Ne pilsut ei mua oo mitenkään koskaan auttanut, päin vastoin. Ja silti tahdon niitä? Mä en ole koskaan syönyt lääkkeitä säännöllisesti. Enkä tulis syömään nytkään, jos ne mulle elokuussa uusia lääkkeitä määräis. Miksi mä siis niitä tahdon? Siksi, että voisin vetää pääni täyteen? Vai siksi, että voisin vedota masennukseeni? Tuskinpa.
Ehkä siksi, etten ole koskaan saanut mitään apua niistä lääkkeistä, vaikka odotin jotain sellaista ihmettä, että pim! ja olen taas oma itseni ja että minulla olisi terve itsetunto ja uskaltaisin mennä kaupungille välittämättä paskaakaan muista.
Ääähh, en tiedä.

Itkettää ja on ihan hirveän paha olla. En tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Alan jälleen patomaan näitä tunteitani sisälleni ja kohta olen samassa tilanteessa mitä viime talvena. Sitäkö mä haluan?
Että koko elämä koostuu koneella istumisesta ja nukkumisesta?

Yksi syy, miksen viillä, on se että jos tartun johonkin terävään, tapan itseni. Onko se niinkään? Siltä multa tuntui. Vai koetanko vain pakoilla sitä tosiasiaa, että voin todellakin paremmin? En. Koska olen alkanut nauttimaan tästä elämästä enemmän. Vai olenko?
Olen alkanut nauttimaan muista ihmisistä ympärillä enemmän. ÄH, onko se ihan niinkään? Mua ei huvittaisi nähdä kavereita, mä en jaksaisi olla niiden kanssa, mutta silti olen. Pakostako? En mä tiedä. Velvollisuudesta.
Mieluiten vain makaisin sängyssä. Ei, mieluiten vaan olisin koneella ja unohtaisin koko muun maailman.
Mutta jos unohtaisin muun maailman, mulla ei olisi mitään mitä kirjoittaisin tänne. Tai no olisi.
Minä itse. Valituksia minusta, ongelmistani ja läskeistäni.

Yksi syy, miksen tahtoisi kuolla, on se että en tahtoisi eroon tietyistä ihmisistä elämässäni. En tahtoisi heidän unohtavan mua. Nyt olen heidän mielessään lähes päivittäin, mitä kavereiden kanssa jutustelen esim. mesessä. Mutta jos kuolisin, saattaisin olla päivän tai pari, ehkä viikonkin mut sit mut unohdettaisiin.

Tulipa sekava olo tuon kirjoittamisen jälkeen.


Jeeess! M tulee meil yöks! Ihanaa :D

Onpas säätöä.