Mä en tiedä mikä mulla on. Jatkuvasti on ihan tajuttoman outo olo. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Miten päin pitäisi olla ja mitä pitäisi ajatella. En edes osaa kuvata tätä tunne tilaani mitenkään. Ahdistus? Paha olo? Ehkä parhaiten tätä tunnetta kuvaa sana pelko. Osastolla ollessani en ole puhunut pelosta lainkaan. Mutta enhän minä koskaan ole pelännyt mitään? Väärin, en vain ole koskaan näyttänyt sitä. Silloin kun ahdistaa ja on paha olla, voin mennä äidin luo ja halata. Sanoa, että nyt voin huonosti. Mutta en mä vain osaa näyttää pelkoani.. Pelkään pelkoni näyttämistä. En mä osaa tai uskalla kertoa siitä kenellekään.

Mulla on ollut ihmeellisen huono olo jatkuvasti. Tuntuu, kuinka voisin oksentaa hetkenä minä hyvänsä. Enkä oikein usko, että tämä huono olo olisi seurausta ruuasta tai syömisestä. Se on seurausta pelosta. Pelosta, joka piirittää kehoni ja tunkee kylmiä piikkejä ihoni sisään. Olen kuin kuollut, kävellessäni eteenpäin aivan tyynesti, mitään tuntematta tai vain maatessani sängyssä käpertyneenä muka pieneksi. Tätäkin kirjottaessa kurkkua kuristaa ja pelkään oksentavani kannettavalleni.

Mistä se pelko sitten tulee? Eräässä mietelausekirjassa oli muistaakseni tällainen lause kuin "Pelko koputti oveen, menin avaamaan oven. Oven takana ei ollut ketään." tai jotain sinnepäin. Aikaisemmin olen voinut myöntää hoitajalle, jonka kanssa olen käynyt juttelemassa (hän, jota sanon psykaksi, vaikkei hän mikään psykologi saati psykiatri olekaan), että pelkään äidin hylkäävän minut.
Mutta nyt pelkään sitä, että mitä jos maailma ei olekaan sellainen, miksi sitä olen kokoajan luullut. Millaisena sen nään. Jos ihmiset eivät olekaan sellaisia, mitä antavat ymmärtää.
Tähän liittyy eräs entinen ystäväni. Joka sanoi välittävänsä minusta ja minä välitin hänestä. Sanoin rakastavani häntä. Hän sai minut tuntemaan itseni rakastetuksi ja välitetyksi.
Mutta sitten hän kuulemma kuoli. Hän oli kirjoittanut minulle kirjeen. Kirjeen, jonka hänen poikaystävänsä minulle sitten lähetti. Mainittakoon tässä vaiheessa, että entinen ystäväni oli poika ja bi.
Hän sanoi valehdelleensa minulle joistakin asioista.
Minun mielestäni harvinaisen paljon.
En koskaan ollut nähnyt hänen kuvaansa. Hän oli vain ottanut netistä jotain feikkikuvia, joita väitti kuvikseen. Kun kysyin häneltä, että miksi helvetissä hänen kuvansa löytyy niin monelta sivulta. Hän sanoi laittaneensa kuvansa emobucketiin, josta kuvat olisi kopioitu. Uskoin sen.
Hän vielä sanoi, että "Jos et usko, että se on minun kuvani, en tahdo sinun ystäväsi olla. Sitten kun nähdään kesällä, näet, että minä se olen" Ehdotin näkemistä. Juteltiin mesessä kolmen keskustelussa, minä, kaverini ja hänen poikaystäväni. Poikaystävä pisti niin kovasti vastaan eikä me sitten nähty.
Hän ei ole koskaan vastannut puheluihini.
En tiedä edes hänen osoitettaan.
En tiedä muuta kuin, että hän asuu Helsingissä.
En edes tiedä, onko hänen oikea nimensä se, mitä hän joskus väitti.
En minä tiedä enää mistään mitään.
Tämä kaikki laukaisi pelkoni. Pelkään niin valtavasti.
Mitä jos muiden ystävien kanssa käy samoin? Mitä, jos he eivät ole sitä, mitä antavat ymmärtää?
Ja älkääkä tulko selittämään minulle, että netissä on helvetin helppo kusettaa muita ihmisiä.
Kuka tahansa muukin olisi uskonut häneen. Kaikki kaverinkin uskoivat.
En jaksa enää.