Lihon paisun syön lisää.

Halu oksentaa on kamala. Hirveä. Mutta en ole oksentanut. Yritän saada itseni olemaan oksentamatta ajattelemalla kuinka kamalaksi naamani turpoaa. Kuinka sitten ainakin näytän lihavalta porsaalta.

Oksensin edellisyönä. En tiedä, mitä se oli. Kylppärin lattialle. Puoliksi väkisin, puoliksi refleksi. Tai no niin. En tiedä. Äh.

Syön hirveästi.

On ihan kamalaa.

Ravitsemusterapia onneksi tiistaina.

Ahdistaa tosin sekin. Ihan hirveästi. Mutta omaksi parhaaksi se on.

Itken.

Mä en kestä enää. Mä en kestä itseäni. Olen kamala.

Rikon, tuhoan, pilaan kaiken ympärillä olevani.

Oksettaa.