Blogini täyttyy vain syömisistäni ja kaloreista. Miten tylsää. Miten mieltä ylentävää. Miten kurjaa.

Ja jottei tunnelma pääsisi muuttumaan; tämän päiväiset syömiseni:
-jäätelö 190kcal
-jugurtti 127,5kcal
-2 leipää 268kcal
-suklaata 66g 353kcal
yhteensä 938,5kcal
Mulla on ihan järkyttävän kuvottava olo.

Mutta, tänään on jotain minkä vuoksi voi riemuitakin, paino laskenut sellaiset 700g eilisestä. Jep, noiden syömisten kanssa. Joo, mäkään en ymmärrä mun painoa.
Nyt sitten pitäisi päättää, etten syö koko päivänä enää mitään muuta.
Jos joisin monta litraa vettä ja saisin kaikki kuona-aineet liikkeelle saattaisin saada huijattua itseäni vielä lisää, paino saattaisi laskea.
Tai sitten oksennan tämän ällöttävän olon pois. Olen vain niin harvinaisen laiska, etten JAKSA oksentaa. Se on rankkaa ja masentavaa.

Olen sössinyt TET-paikkani kanssa kiitettävästi, lähetin koko roskan (hakemukseni siispä) väärälle henkilölle ja hömm, yllätys yllätys, luokkalaiseni, joka laittoi hakemuksensa oikealle henkilölle, sai paikan.. Mulle kun ei ole tullut minkäänkän laista vastausta vielä.

Tänään mun pitäisi mennä kauppaan. Ostamaan äidille joku syntymäpäivälahja. Jälleen saan onnitella itseäni upeasta suorituksesta, miten onnistunkaan AINA jättämään kaiken näin viime tippaan. Olen taitava, ei muuta voi sanoa.
Ehkä ostan jonkun asiaston tai mukin tai jotain muuta yhtä tarpeellista roskaa, niin kuin viime vuonna. Itseasiassa, viime vuonna ostin äidille jotain kirjoja. Mut tällähetkellä mun taloudellinen tilanteeni on suhteellisen heikko, joten tänään en tule mitään erityisen kallista ostamaan. (Rahaa upeat 16e kortilla ja pari euroa kukkaron pohjalla. Ehkä yhteensä semmoiset 21e, jos oikein muistan.)

Ja sen lisäksi, että minulla on järkyttävä stressi äitini synttäreistä... On mulla biologian koe perjantaina, johon tulee kahdeksan kappaletta, joihin pitäisi lukea. Viime viikon perjantaina aloin lukemaan kyseiseen kokeeseen, sain kaksi kappaletta selvitettyä. (Luettua ja kirjoitettua tärkeimmät pääasiat kappaleista.)
Ja ja ja. Viime tiistain kun olin pois koulusta, rästiin jäi kemian testi. Jes, jes, jes! Hihkun riemusta. Siihenkin pitäisi lukea.
V sanoi, ettei mun pitäisi ottaa tällaista stressiä tulevista kokeista, joihin on vielä aikaa.
Sitä itseäänkin vituttaa, että kuinka helpolla mä olen päässyt nämä pari viikkoa tässä. Sen jälkeen kun olin kipeenä, sain olla kokoajan lainaamassa V:ltä vihkoa, kun mulla oli niin paljon muistiinpanoja kirjoitettavana. Ja liikunnastakin olen livistänyt, olen ollut kahdella liikuntatunnilla koko syksyn aikana. (Nojoo, eihän siitä tulee kuin kolme poissaoloa mitä olen liikunnasta ottanut.)
Olen jatkuvasti myöhässä ja aina V tokaisee "sulla oli tuuria", kun ehdin juuri ja juuri livahtamaan luokasta sisään, ennen kuin opettaja edes oli ehtinyt kiinnittää huomiota poissaolijoihin tai myöhästelijöihin ("LUOKKA, NYT HILJAA." :D "Tiedätkö mikä on sellainen oranssi ja littana, minkä saa, jos ei ole hiljaa?" <-- Opettajien uhkailut joillekin pojille.) ja kerran kun tässä oikein kunnolla nukuin pommiin... Olin semmoiset 20min myöhässä, sain äitini kirjoittamaan mulle poissaolon "syy: hammaslääkäri". V katsoi vihreänä kateudesta "oikeesti? ei meidän äiti ikinä suostuis tommoseen. se on niin hirveen tarkka kaikissa tommosissa."
Ja harvinainen totuus taas on, että teen hyvin harvoin läksyjä. Matikan läksyt on yleensä aina multa tekemättä, mutta opettaja elää sellaisessa mukavassa kuvitelmassa, että kun mulla komeilee kymppi matikasta todistuksessa ja parista testistä mitä nyt on ollut, olen vedellyt kiitettäviä, niin eihän mulla voi olla läksyt tekemättä!
Samoin kun viime keskiviikkona V pyysi multa, että saisiko katsoa englannin läksyt multa, koska hän ei ollut tehnyt.. No eipä ollut mulla englannin kirjoja mukana, koska tiesin että mun pitää lähteä sinne lääkäriin juuri ennen englannin tuntia (ah, mulla oli sillon hyvä tuuri. Englannin tunnit on yhtä helvettiä.) ja V yritti niellä vitutuksensa, "joo ei se mitään vaikkei sulla ookkaan" Ja sitten... Matikan tunnille keskiviikkona olisi pitänyt palauttaa testi (mulla ei ollut sitä) ja mulla oli myöskin kaikki läksyt tekemättä... Äidinkielen opettaja pyysi mua tekemään koetta biologian tunnilla, mutta matikan opettaja oli sanonut äidinkielen opettajalle, että voin ihan hyvin tehdä sen kokeen matikan tunnilla, koska olen niin hyvä matikassa. (Ehheh-.-) Biologian tunnilla olin. Olisi pitänyt palauttaa esseet. Mä olin unohtanut vihkoni kotiin. En tosin ollut varma, oliko se repussa vai ei. En ollut kirjoittanut koko esseetä. Siinä sitten hienosti vältyin siltäkin. Sanomalla, ettei mulla ole vihkoa mukana, mutta tuon huomiseksi.
V:tä vitutti sekin aikalailla. Varsinkin, kun mä sain paremman siitä esseestä mitä hän vaikka hän oli palauttanut sen ajoissa. (Mä 5½/6p. ja hän 5+/6p.)

Ja mietin miten V:n suu meneekään kun kerron sille, että saan liikuntatunnit jouluun asti vapaaksi, koska meen sossutädin kanssa kuvaamaan.
Ja kun mulla on se mielialataitoryhmä joka tiistai kello 14-16 ja joudun olemaan koulusta pois, kuinka helpolla pääsenkään V:n mielestä.

Tunnen itseni jotenkin... Paskamaiseksi, koska saan luistettua niin helposti kaikesta. V on vaan niin kiltti, ettei uskalla ottaa näin isoa riskiä ja pistää kaikkea ihan ranttaliksi. Monesti tajuan, kuinka vastuuttomasti olen leikkinyt asioillani ja selvinnyt helpolla. Esim niiden kaikkien lääkkeiden kanssa. Ja koulun kanssa. Nyt on viimeinen vuosi ja pitäisi tsempata. En todellakaan ole ylpeä siitä, että menen sieltä missä aita on matalin ja yritän livahtaa kaikesta ja päästä helpolla. Voinko vain kuitata kaiken sillä, että mulle on todettu masennus ja elämä maistuu niin puulta kaksneljäseiska? Masennuksen lisäksi kärsin mm. saamattomuudesta ja laiskuudesta ja se saa vihaamaan mua itseäni entistä enemmän. Mä en haluaisi olla tällainen. Mä haluaisin olla aikaansaava, ahkera, iloinen, positiviinen. Meinasin kirjoittaa vielä listan jatkoksi "optimistinen", mutta sitähän mä olen. En mä muuten tässä enää olisi, ellen olisi optimistinen. En odota tulevaisuudeltani mitään ihmeitä, haaveilen paljon kaikesta mahdollisesta, mutta olen sata prosenttisen varma, että tulen epäonnistumaan kaikessa, mistä olen haaveillut. Jos minulla ei olisi optimistisuutta, olisin jo luovuttanut. Nyt jaksan herätä aamulla uuteen päivään, vaikka tuntuu, ettei mulla ole juurikaan mitään annettavaa elämälle. Ehkei se nyt ole sellaista optimistisuutta mitä V:ltä löytyy. Se aina uskoo, että tulee olemaan parempaa jne jne. Joskus se menee jopa naiviuden puolelle. V on kuitenkin nyt kasvaessaan ymmärtänyt, ettei kaikki voi olla sisimmissään hyviä ja kilttejä. Vielä kuudennella hän sokeasti uskoi, että kaikki ihmiset ovat kilttejä ja KAIKKI kääntyy aina hyväksi. Otan esimerkiksi itseni, kuulostampa miten säälittävältä tai huomionhakuiselta tahansa; mun elämäni ei juurikaan ole kääntynyt paremmaksi. Mä edelleen tappelen painoni kanssa, niin kuin neljä vuotta sitten. Mä edelleen inhoan itseäni, kuvotan itseäni, niin kuin neljä vuotta sitten. On tietysti asioita, jotka ovat nyt paremmin, mitä silloin neljä kolme vuotta sitten, mutta on myös asioita, jotka ovat menneet paljon huonommaksi.
En tiedä, ymmärsiköhän kukaan tuota sepustustani tuosta optimistisuudesta, mutta kuitenkin..

Pää särkee.
Janottaa.
Pahoittelen, jos (kun) kuulostin niin vittumaisen itsekkäältä paskalta. Mutta mutta, tämän blogin tarkoituskaan ei ole mielistellä muita tai miettiä mitä muut minusta ajattelevat. Tämän blogin tarkoitus ON pyöriä MUN oman napani ympärillä.

(PS. Samulikin on alkanut puhumaan, että jos nähtäisiin. In:n synttärit olis ollut tänään ja meidän olisi pitänyt nähdä ja kaikkea. Tuntuu, etten tiedä yhtään mitä haluan.)