Tänään tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi. Epäonnistuneeksi aivan kaikessa. Edes valokuvien katselutuokio ei jaksa enää lämmittää mieltä eikä se, että sain 9½:n kemian testistä, johon en lukenut kuin koulumatkalla.
Jos haluaisin pyöriä itsesäälissä sanoisin, että olen täysi paska. Mutta en kehtaa sitä ääneen sanoa, joten ehkä keksin jonkun muun tavan todistella olevani surkea ja epätoivoinen.

"Susta on tullut positiivinen! :D"
J:n äskeinen tekstari.
Ehkä ton pitäisi olla kannustava tai jotain, muttei multa tunnu juuri nyt mitenkään erityisen positiiviselta.
Enkä koe tulleeni yhtään sen positivisemmaksi. Mä vaan tunnen taas peitteleväni kaikkea paskaa, mitä mun sisällä on.
Yritän olla tekopirteä ihan kaikille ihmisille, yritän jaksaa hymyillä, pärjätä koulussa, hymyillä hymyillä, nauraa, jutella mukavasti, vähätellä itseäni ja ongelmiani, olla kiinnostunut asioista ja yritän pärjätä.
Muttei siltikään mistään tule mitään.
Jos vielä kauhean kauan jatkan tätä samaa rataa, musta tulee entistä patoutuneempi ja sulkeudun jälleen entistä enemmän kuoreeni ja sitten taas se johtaa siihen lääkkeiden mukavaan väärinkäyttöön.

Mä en ymmärrä, miksei mua oteta vakavissaan.
Mä voin paljon huonommin nyt, mitä silloin ennen osastolle menoa. Mä en jaksa mennä kouluun, mä en jaksa tehdä läksyjä, mä en jaksa välittää enää mistään. Mä vaan syön ja olen koneella.
Mä en osaa sanoa mun mielentilasta yhtään mitään. Vituttaa vaan kokoajan. Ottaa päähän ja väsyttää. Mä en jaksa enää pistää vastaan. Polilla kun oon puhumassa, puhun niitä näitä ja yritän olla välittämättä siitä, ettei me taaskaan puhuta, miltä musta tuntuu.
Ne ei kysy multa, että harkitsenko itsemurhaa, ajattelenko itsemurhaa jne jne. Sitten voisin kertoa, että PÄIVITTÄIN saan AINAKIN YHDEN ahdistuskohtauksen, jolloin olisin valmis täysin kuolemaan ja toivon todella hartaasti, että omistaisinpa jonkun pienen käsiaseen, jonka kanssa voisin ampua aivoni pellolle. (Ja taas jotain, mitä EI pitäisi sanoa ääneen.)
Ne eivät kysy, miten lääkkeet auttavat. Vastaus on; eivät mitenkään. Nukuttua saan, mutta olen taas vaihteeksi nähnyt niitä iki-ihania painajaisia. Ahdistukseen kyseiset pillerit eivät auta. Ahdistus on jatkuvaa.

Eivätkä ne kysy, viillänkö ranteita auki. Eivät kysy.
Eivät kysy oksentelenko.
Eivät kysy vedänkö lääkkeitä.
Eivät ne reagoineet siihenkään lääkkeideen vetoon mitenkään muuten kuin vain pidettiin pikku tapaaminen, jossa PUHUTTIIN ÄIDISTÄ.
Eivät ne tunnu välittävän, vaikka TAAS vetäisin lääkkeitä.
Eivät ne välitä mun pahasta olosta.
Eivät ne välitä siitä, kuinka kerroin mitä kaikkea olen elämäni aikana (toisin sanoen keväällä ja kesällä) vetänyt...
Tai sitten he eivät vain tahdo nähdä.
Paljon helpompaa se vaan on olla näkemättä ja puhua niitä näitä, kun puuttua oikeasti asioihin.

Ja mun paino. Sain vihdoinkin äitini uskomaan, että olen lihava.
Se osti (mun rahoilla, mut kuitenkin) niitä KiloStoppeja.
Polilla NE EI usko, että mulla olis joku ongelma painon kanssa.
Ne ei vaan usko.
Ne ei usko, että mulla olisi mitään ongelmaa. Vituttaa.
Äitikin sanoi, että MÄ LAIHDUN KYLLÄ, KUNHAN MIELI ON PAREMPI.
Saatana, mä en voi olla ILOINEN tai ONNELLINEN tällaisena vitun norsuna. Miksei ne ymmärrä...

AHDIS-TAA.