Oho. Ei ole tullut kirjoiteltua. En tiedä mikä tässä on. Jotenkin vaan on sellainen tunne, että mieluummin pidän kaikki ajatukseni sisällä kuin jakaisin niitä kaikkien ihmisten kanssa. En tiedä, mikä siinäkin nyt sitten on. Ennen kun olen kokenut syvää tyydytystä saadessani purkaa ajatuksiani jonnekin. No, enpäs sitten tiedä.

En haluaisi tämän blogin unohtuvan ja kuolevan pois. Tahdon pitää tämän hengissä. Kirjoittaa tänne jälleen. Kun näinkin kauan olen tänne jo kirjoitellut.

Laihduttaminen ei edisty. Ei sitten millään. Painan järkyttävän paljon ja se masentaa. Painan enemmän kuin pitkiin aikoihin. x2,2kg. Jep.

Mun syömispelleilyni ovat menneet taas aivan ylitse. Ravitsemusterapiassa ravaan ja oman hoitajan kanssa säädän sitä. Nyt multa otettiin vaaka pois. Eikä todellakaan ole kivaa. Enää en sitten tiedä yhtään paljonko painan. Ja laihduttamisesta tuskin tulee paskaakaan.

Mutta. Multa otettiin myös herkut pois. Mä olen ahminut järjettömiä määriä. 2000-3000kcal per päivä. Ja nyt sitten hoitaja soitti äidille ja sanoi, että kaikki herkut on otettava pois. Ahmiminen vie mun tilaani niin paljon alemmas ja alemmas ja joten siitä on päästävä eroon. Todella toivon, että tää nyt sitten toimisi.

Koulussa en jaksa käydä. Siellä on aivan liian ahdistavaa ja rankkaa. Eilen olin neljä tuntia. Tein matematiikan valtakunnallisen, olin uskonnon tunnilla ja sitten oli uskonnon tukiopetus. Vain tunti oman luokan kanssa, mutta silti oli aivan tarpeeksi ahdistavaa ja kamalaa. Pelkään mennä sinne, pelkään olla siellä, suurinpiirtein juoksen pois kun koulusta vaan lähtemään pääsen.

Pitäisi vaan nyt kokeet saada tehtyä, se on pääasia, että saan päästötodistukseni. Hain sellaiseen lukioon, jossa ka-raja on 7,5. Ja mun joulukuun todistuksen ka oli 8,6 tai 8,7, joten pitäisi mun sinne päästä, vaikka numerot laskisivatkin.

En tiedä, kerroinkohan tästä jo, mutta olin luokanvalvojalleni puhunut, että luokkalaiseni voisivat jättää mut rauhaan, en kestä niiden vittuiluja. Lv oli luvannut puhua luokkalaisilleni tytöille, mutta lv oli sössiny koko homman. Se oli ruennut itkemään siellä, että kuinka on surullista, että mulla menee huonosti ja kun en koulussa jaksa, pysty käymään ja että kuinka mua pitää tukea ja sitä rataa. Ja kuten arvata saattaa, se vaan pahensi asioita. Sain osakseni ilkeitä katseita, naurua, naurua, naurua!

Tällä hetkellä mieliala on ihan hyvä, kiitos valokuvaamisen. Mutta syömiset ahdistavat.

Pyrin kirjoittamaan tänne useammin. Ja voisin uudistaa tätä blogia jotenkin kivemmaksi.