Jes, sain ton taustan laitettua Pb:hen ja nyt se on paljon selkeämpi.

Paino samassa, eilen nousi, mutta nyt taas laski. Ihmeen säätöä. Mutta paino kuitenkin laskusuuntaan, hyvä niin.

Eilen söin:
-1 kokonaisen purista minua -kauraleivän
-1 kokonaisen ruisleivän (siis niitä ruispuikuloita ja kun on kansi ja alaleipä miks niitä sanotaan niin "kokonainen" :D)
-kinuskivene-jäätelö
-3 riviä suklaata --> oksensin

Enpä kait muuta. En muista. Olin ihan varma, että paino nousee.
Ja kyllä joo, oksensin. Oli pakko. Illalla sitä suklaata syödessä oli sellainen olo, että olen tyhjentänyt koko jääkaapin, vaikken tuon listan mukaan sitä tehnytkään.
Oksentaminen on kamalinta mitä tiedän. Kurkku sattuu ja tuntuu inhottavalta kun äsken syömät roskat nousee mahasta suuhun. Se on fyysisestikin jo niin raskasta, kun sitä ei ole pitkään aikaan tehnyt.
Olen ällöttävä.

Tänään en syö niin paljoa, että tarvitsisi oksentaa. Olen pyrkinyt vähentämään syömisiäni ja jotenkuten onnistunutkin siinä.

J:n haukkumiset tuntuu tänään niin hirveen perusteettomilta.
Miten se voi vaatia, että minä veisin hänet jonnekin terveyskeskukseen. Mä olen hänen kaverinsa joo, mutta mulla oli itselläni niin vaikeaa, etten millään voinut ottaa vastuuta hänestäkin. Tiedän olen itsekäs! Tiedän, tiedän, tiedän! Mutta siinä tilanteessa mun oli ajateltava itseäni.
Ja hän sanoo, kuinka on niin loukkaantunut, kun en tullut sinne. Voi jestas. En mä ole hänen äitinsä. Hänen äitinsä tehtävä on huolehtia hänen terveydentilastaan, ei hänen kaverinsa.
Hän VAATII multa apua, mutta sillon kun mulla meni todella paskasti, mitään apua ei tullut. Ei hän kuunnellut ei mitään. Mutta silti mun piti aina olla auttamassa häntä.
Nykyään hän voi paremmin, niin hänen ei tarvitse olla puhumassa ongelmistaan (joskus teen pienen virheen ja kerron hänelle jotain. Pitäisi olla tiukempi, ja olla kertomatta asioistani hänelle. Mutta joskus oikeasti kuvittelen, että hän on hyväkin ystäväni.) niin nyt hän on puhumassa, mitä HÄN tietää, mitä HÄN on ostanut, mitä HÄN omistaa ja kaikkea sitä rataa. Hän tietää kaiken ja toiset eivät tiedä mitään.
Ja sitten hän suuttuu, kun olen koneella kun hän soittaa. No en kai mä voi istua keittiön pöydän ääressä kännykkä kädessä odottaen hänen puheluaan?
Ja että mä vastaan niin tympeesti "painu vittuun"-tyylillä puhelimeen. Voi saatana, odottaako se mun olevan naantalin aurinkoisena täällä kaksneljäseiska? Pitäisikö mun hihkua ja hyppiä riemusta aina kun hän soittaa?
En mä hänelle "painu vittuun"-tyylillä puhu, mutta joskus kyllä saatan kuulostaa tympääntyneeltä. Hän soittaa ja kertoo pelkästään itsestään (ja nykyään vain sellaista "se miten neuvoin sun opettavan koiralles seuraamisen, ni *joku en muista kuka* se sano, et se on todella loistava se mun keino opettaa myös täyskäännökset! mä en ollu ennen tienny, et se mun neuvo kävis niin hyvin siihenki.") ja kun valmiiks jo vituttaa, ottaa päähän, päätä särkee, ahdistaa tai on vaan muuten ihan saatanan paska fiilis, ni jaksaako siinä sitten alkaa vetämään jotain teeskenneltyä iloa päälle "kyllä se on hienoa, että se sun todella todella todella vitun hyvä keinos opettaa sitä loistavaa seuraamistas käy siihenkin sitten, hyvä hyvä hyvä, sä olet maailman fiksuin ja hienoin ihminen, siis vau." Mitä se sitten oikeen olettaa, että mä vastaisin?
Kun kaikissa asioissa sillä on sellainen asenne, että hän tietää ihan kaiken ja kukaan muu ei tiedä mitään. Hänen ideat, neuvot ja ajatukset ovat parhaita ja muut eivät ole mitään. Niinkö se menee?

No vittu ihan rauhassa, mut mä en kauaa tommosta jaksa katella.
Ei mulla ole paljon kavereita saati ystäviä, mutta en mä ala, jos mun pitäis kuunnella tommosta jatkuvaa valitusta, etten ole tarpeeksi iloinen kun hän soittaa.
Mulle on diagnosoitu vaikea masennus, oletetaanko mun olen kuin mikäkin pirteä auringon perikuva?
Välillä on hyviä päiviä, yllättävän hyviä. Olo on hyvä, enkä jaksa välittää mistään. Mutta sitten on myös niitä päiviä, jolloin päässä ei pyöri mitään muuta kuin se, kuinka voisin itseni tappaa. Ja ikävä kyllä, noita pahempia päiviä on huomattavasti enemmän kuin noita hyviä päiviä.

J totes myös, että meillä on sellainen sopimus, että mä saan suuttua mistä vain ja hän ei saa suuttua mistään. No meilläpä on myös sellainen sopimus, että hän saa sanoa mitä tahansa, mutta mä en sano juurikaan mistään asiasta kunnon mielipidettäni. Ehkä siksi, koska ne J:n sanomiset juuri saa mut suuttumaan. Eikä musta nyt vaan ole sanomaan, että jos joku toinen pitää jostain paidasta esim, suoraan siihen että "no mä en tykkää tommosista". Se tuntuu harvinaisen kurjalta.

Että pistää vituttamaan.