En tiedä, miksi edes kirjoitan tänne, kun kerta minulla ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Sanoisinko, omaksi ilokseni?

Tänään alkaa viikonloppu loma ja maanantaina sitten jälleen osastolle, sitten viedäänkin jo viimeistä viikkoa. Taidan olla äärimmäisen pessimistinen, mutta taidan sanoa tähän nyt, että musta tuntuu, ettei tästä osastojaksosta ole ollut niin paljon apua, mitä olisin toivonut. Olisin toivonut, että täällä olisin saanut puhuttua enemmän. Omahoitajakeskusteluja on ollut suht vähän ja tämänkin viikon toinen omahoitajani on ollut kipeä ja toinen omahoitaja yövuorossa. Olisin halunnut, että täältä oltaisiin otettu yhteyttä isääni (mikä toki kyllä tehtiin, muttei aivan niin kuin minä olisin halunnut) ja isäni olisi kutsuttu tänne keskustelemaan. Olisin halunnut kysyä häneltä suoraan, miksi helvetissä hän hylkäsi minut ja pikkuveljeni. Olisin halunnut kuulla vastauksen kasvotusten häneltä itseltään. Mutta ei, lääkärin mukaan isäni ei tällähetkellä kykene tulemaan tänne, koska hän on edelleen niin katkera avioerosta äidilleni. Voi vittu, vaikka kuinka hän olisi katkera äidilleni, pitäisi hänen silti välittää lapsistaan.

Olen myöskin pelännyt, ettei nuo hoitajat ota asioitani tosissaan. Olen niille kertonut selvästi, että ahmin ja oksentelen ja niiden mielestä se on vain pikku juttu. Ainakin mulle on tullut sellainen käsitys, että ne vain vähättelevät ongelmiani.
Enhän minä edes koskaan ole kertonut heille, että kuinka haluaisin kuolla ja tuskin he edes tietävät, kuinka monesti olen vetänyt lääkkeitä ja viimeisenä kertana todella toivonut kuolevani pois. Pääseväni vain pois tästä kaikesta paskasta. Mutta ei. En mä vain osaa näyttää yhtään kenellekään miltä musta tuntuu.

Eilen oli ensimmäinen toimintaterapeutin kerta. Siellä kerroin itsestäni ja sitten täytettiin lappuja, jossa kysyttiin mielenkiinnon kohteista. Ei ehditty käymään kaikkea läpi, mutta sille pystyin suht vapautuneesti kertomaan kaiken. Jotenkin tuntuu jopa, että olen kyllästynyt puhumaan kaikista asioistani, koska olen niin varma, ettei mua oteta tosissani. Neljä kertaa onneksi vielä jäljellä toimintaterapeutin kertoja. Ja viikko aikaa.

Nyt lääkärin kanssa juttelemaan.

Heiheii.